Elämysmatka 1950-luvulle

Edessä oleva talvi on eräällä tavalla paluuta lapsuuteen. Asuin silloin pienessä mökissä, jossa ei ollut muita mukavuuksia kuin sähkö. Vesi kannettiin ämpärillä kaivosta ja vietiin likaämpärillä ulos. Huusi oli pihalla ja vaatteet pestiin saunassa.

Se oli silloin ihan tavallista elämää kun ei paremmasta oikein tiennyt. Välillä olen sentään saanut kymmeniä vuosia asua paikoissa, joissa on ollut vaikka mitä mukavuuksia ja ylellisyyksiä, niitä, joihin meillä länsimaisilla ihmisillä on kaikilla varaa.

Nyt aiomme pääasiassa pysytellä täällä maalla, rakennuspaikan vieressä niin kauan, että uusi talo valmistuu. Nykyinen talomme on paljon isompi kuin muinainen lapsuudenkotini, mutta täälläkään ei ole muita mukavuuksia kuin sähkö.

Täällä on nyt, elokuun lopussa, ihan mukavaa. Aamuisin alkaa kuitenkin olla viileää, jos illalla ei ole pidetty tulta pystyuunissa. Minulla ei ole mitään harhakuvia siitä, etteikö täällä talviaamuisin olisi ihan jäätävän kylmää vaikka kuinka olisi puita poltettu ja tämä ajatus ei ole yhtään mukava. En kaipaa mitään haasteita asumiseen, olen jo kaikkea muuta kuin extreme-ihminen.

Miksi me sitten aiomme olla täällä, kun kaupungissa on kuitenkin vielä asunto? Siksi, että kun tulee oikea syksy ja talvi, tätä vanhaa taloa ei voi jättää. Syitä on monta. Pelkällä sähköllä lämmittäminen tulee hirveän kalliiksi, pelkän peruslämmön pitäminen tekee taas kaikesta kylmää ja kolkkoa ja ennen muuta: hiiret. Jos täällä ei asuta (eikä kissa asu täällä) hiiret mellastavat miten tahtovat ja sen jälkeen minä ainakaan en voi olla täällä ennen kuin koko talo on perusteellisesti siivottu. Se puolestaan ei ole mikään pikku juttu.

Joten me jäämme tänne. Ja tietysti olemme näin myös rakennustyömaan vieressä, näkemässä kaiken ja valmiina tekemään kun tarvitaan.

Ennen pitkää, ehkä piankin, tulee eteen myös pakko myydä toinenkin kaupunkiasuntomme ja sitten meillä toden totta ei ole muuta paikkaa kuin tämä.

Tämä blogi saattaa siis olla enemmän elämysmatka 1950-luvulle kuin kertomus muuttovalmiin Sievi-talon pystyttämisestä.

Meille tehtiin porakaivo

Tänään meille tehtiin porakaivo.

Kaivo porattiin puhtaaseen kallioon (todella puhtaaseen, mies pesi sen painepesurilla). Poraaminen kesti noin viisi tuntia, ehkä vain neljä ja vettä alkoi tulla 80 metrin syvyydestä.

Kalliokaivo Oy:n miehet tulivat noin yhdeksän aikaan aamulla. Työssä ei kuitenkaan päästy alkua pitemmälle, sillä joku kone hajosi ja sen tilalle lähdettiin hakemaan uutta. Poraamiseen päästiin ehkä yhden maissa.

Sääli niitä, joiden naapurissa tehdään porakaivoa, sillä metakka on melkoinen. Sääli myös porakaivon tekijöitä, sillä he joutuvat istumaan poransa vieressä juuri niin kauan kuin poraaminen kestää ja sehän voi kestää vaikka kuinka kauan.

Tästä päästäänkin emännän ongelmaan, siis minun. Mielestäni on asiallista tarjota kotinurkissa viipyville ihmisille jotain syötävää, varsinkin jos nämä tekevät jotain hyödyllistä. Laitoinkin valmiiksi muutaman voileivän ja leivoin omenapiirakkaa. Mutta sitten en kumminkaan ollut tyytyväinen tarjoomuksiini kun tajusin, että kaivomiesparat joutuvat olemaan meillä koko päivän. Olisihan siinä jo jotain kunnon ruokaa tarvittu.

Emme vielä tiedä, mitä porakaivo tulee maksamaan. Poraaminen maksaa 40 euroa per metri ja kaikki muu päälle. Kaivomies antoi etukäteen arvion, että hinta on 6000-10 000 euroa.  

Kaivinkone kävi

Kaivinkone kävi. Todella kävi, sillä minä en osunut edes näkemään konetta. Näin vain ison kasan, jonka kone oli kaapinut tulevan talomme paikalta.

Alemmassa kuvassa talon paikka. Kaivinkoneurakoitsijan mielestä se, mitä tässä näkyy, on paras mahdollinen perusta, mille talon voi rakentaa. Eikä tästä - ehkä - tarvitse louhia mitään, mutta se ei tosiaan ole vielä ihan varmaa.

Seuraavaksi vastaava mestarimme tulee käymään ja katsomaan, voiko tähän perustaa sellaisen perustuksen mitä Sievi-talo meille tarjoaa. Sitten meidän pitää, vihdoin, täyttää lomake, jonka Sievi-talo lähetti ja jossa kysytään piinallisen tarkasti kaikenlaista, mm. rajapyykkien numeroita ja sen semmoista. Vasta, kun olemme sen täyttäneet ja palauttaneet, taloamme aletaan piirtää. Ja vasta sitten, kun meillä on ne piirustukset, voimme hakea rakennuslupaa. Ennen luvan saamista tontilla ei voi tehdä paljon tämän enempää. Tai kai me sentään porakaivon voimme teettää.

Minä en ole niitä naisia, joiden täytyy ehdottomasti saada tietää kaikki tekniset yksityiskohdat. Niitäkin on. Minulle riittää, että joku, johon luotan, hoitaa kaiken, mikä liittyy perustuksiin ja viemäreihin ja sen semmoisiin. En yhtään häpeä sanoa, että innostun vasta sitten, kun puhutaan väreistä ja muodoista. Tämä vain siksi, että selostukseni on varmaan aika leväperäistä niille, jotka tietävät näistä perustamisjutuista.

Oli muuten äärettömän mielenkiintoista nähdä, mitä maan alta paljastuu. Odotin enemmän vanhoja metalliromuja, niitä kun on takavuosina heitetty surutta metsän kätköihin. Odotin jopa kokonaista traktoria, sillä lokasuojat löytyivät jo aiemmin. Traktoria ei tullut, eipä muutakaan isompaa. Houkuttelevia kiviä on paljon ja niitä aion kerätä talteen, ennen kuin rakennuspaikkaa myllätään enemmän. Kivistä saa taas kauniita polkuja jonnekin.