Kun kaupungissa asuva ihminen haaveilee maalle muuttamisesta, haaveeseen sisältyy toive paremmasta elämästä. Ei minulla ole tästä mitään tutkimustietoa, mutta uskallan silti näin sanoa.
Mitä se parempi, toisenlainen elämä sitten on? Kun halutaan maaseudulle, sen voi kuvitella sisältävän toiveen rauhasta, puhtaammasta ilmasta ja jostain luonnonläheisestä puuhastelusta, joka tekee elämästä mukavampaa kuin siellä kaupungissa.
Minäpä kerron nyt jotain. Se parempi, luonnonläheisempi ja mukavampi elämä ei tule itsestään, ei edes maalla. Sen eteen täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain siirtää itsensä ja huonekalunsa uuteen paikkaan. Täytyy opetella uusia taitoja, etsiytyä uusiin seuroihin, pakottaa itsensä kiinnostumaan uusista asioista, jotka edistävät pyrkimystä kohti sitä elämäntapaa, josta on haaveillut ja jonka eteen on jo nähty se vaiva ja rahanmeno, mikä esimerkiksi omakotitalon hommaamisesta on.
Uusia taitoja voi opetella vaikka youtube-videoilta (tiedän yhden, joka opetteli niiden avulla rakentamaan talon) mutta uusiin seuroihin etsiytyminen vaatii jo vähän rohkeutta. Ennakkoluulottomuuskaan ei ole pahitteeksi, sillä uudella asuinpaikkakunnalla ihmiset ovat varmasti ainakin vähän erilaisia kuin siellä vanhassa.
Itse olen yrittänyt tämän ensimmäisen maalla asutun vuoden aikana toteuttaa kymmeniä vuosia haudotun haaveen retkeilystä. Ensin ehdotin paikalliselle kansalaisopistolle retkeilyn alkeiskurssin järjestämistä ja sitten, kun se järjestettiin, osallistuin sille. Keväällä jo kerroinkin miten harjoittelimme tulen tekoa koulun pihalla.
Kurssi jatkui nyt syksyllä; kuva on päätösretkeltä Kurjenrahkan kansallispuistosta.
Olen tietysti aikaisemmassa elämässä, siellä kaupungissa asuessa, käynyt metsässä, kävellyt elämässäni tuhansia kilometrejä ja osallistunut pariin ratsastusvaellukseen. En silti osannut mitään retkeilytaitoja, osasin vain mennä muiden mukana. En vieläkään osaa paljon, mutta olen sentään harjoitellut suunnistusta (en löytänyt rasteja, mutta hukkasin silmälasini metsään), tehnyt ruokaa omalla risukeittimellä ja rohjennut nukkua yhden yön taivasalla riippumatossa. Se on sentään jotain, se on alku.
Se, miten paljon alku vai rohkenisinko jopa sanoa lupaava alku saa jatkoa, on kiinni vain minusta itsestäni.
Totta kyllä sekin on, että käyn jo seitsemättäkymmentä. Totta sekin, että siellä suunnistusreissulla tuli sanottua yhtä ja toista ei tuu hevonpaskaa puolisokeitten ämmien suunnistuksista ja että kameralaukun kymmeniä vuosia jatkuneesta kantamisesta piinatut olkapääni eivät enää kestäisi täyteen pakatun rinkan kantamista.
Silti. Tehdään se, mikä on mahdollista ja nautitaan siitä.
