Muistutan yhä enemmän äitiäni

Tänään on tapaninpäivä. Olemme viettäneet uudessa talossamme jo toisen joulun ja yhä vain tämä tuntuu uudelta.

Joulun rutiinit menivät rikki, kun lähdimme miehen kanssa aattona Turkuun. Kaikki muut aatot olemme aina viettäneet kotona, hyvinkin samanlaisen kaavan toistuessa joka vuosi. Joku ehkä luuli, että me haluamme tehdä juuri niin, ehkä itsekin luulimme, mutta nyt, kun kaikki tehtiin toisin, joulusta tuli ihan yhtä hyvä kuin ennenkin. Kävimme yhden tyttären luona syömässä ja toisen luona kahvilla ja siinä välissä viemässä kynttilän hautausmaalle.

Tänään koko suuri perheemme oli täällä. On mukavaa, kun on iso pöytä jonka ääreen kaikki 13 mahtuivat. Sitten otettiin valokuvia - joita en aio tässä jakaa - ja niistä näen, että alan yhä enemmän muistuttaa äitiäni.

Se kai on vääjäämätöntä. Äiti oli kyllä kaunis nainen, ei minulla sen suhteen valittamista ole, mutta ne ilmeet. Miten äiti otti valokuvailmeen ja kuinka minä inhosin sitä ja ajattelin, että hän voisi vain olla oma itsensä, yrittämättä yhtään mitään. Ja nyt kun katson omia kuviani niin eikö vain se pahuksen valokuvailme istu minun naamallani.

Se ilme kun yrittää näyttää tuoreelta vaikka päiväys meni jo.

Jouluun on aina liittynyt valokuvaaminen. Eräänä jouluna joskus 1970-luvun alussa minun isoäitini tuli meille. Taas otettiin kuvia ja se olikin iso operaatio, isän vanhalla kameralla. Ne kuvat ovat minulla jossain; isoäiti tapittaa suoraan kameraan pyöreillä silmillään ja äiti istuu sen ajan hittituote, peruukki päässään. Peruukit vapauttivat naiset papiljotit päässä nukkumisesta, mutta muuten ne olivat hirveitä. Äidilläkin joku halpahalliperuukki kun parempaan ei ollut varaa.

Nyt heitä kumpaakaan ei enää ole. Välissä on otettu muita joulukuvia. Ihmisiä on tullut ja mennyt. Joulupöydän ympäriltä häviää aina joku ja tilalle tulee joku, joka hetken aikaa tarvitsee syöttötuolia. Sitten heistä kasvaa isoja ja oma vuoro poistua kuvasta on aina vain lähempänä.

Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan. Elämä on niin mielenkiintoista ja täynnä tekemättömiä asioita ja mahdollisuuksia, joihin voisi tarttua. Ja tuo pihakin pitäisi saada kuntoon, se nyt ainakin.

 

Pihatöitä joulun alla

Maansiirtourakoitsija ennätti meille vihdoin viime viikolla. Yläkuvassa piha on ennen sitä ja alemmassa sen jälkeen. Ero ei ole kovin suuri.

Minulla taisi olla epärealistisia ajatuksia jostain valmiista. Tosin en osaa selittää,  millaista olisi pitänyt olla kun en osaa ajatella tätä asiaa kunnolla. Mitä voi odottaa ihmiseltä, joka rakennutti vahingossa rinnetontille? Meillehän kävi niin, että tämä mäki, jonka päällä me nyt asumme, ei alunperin ollut ollenkaan tiedossa, minulla ainakaan. Mäki tähän kumminkin tuli jotta talo seisoisi suorassa.

Mitä tästä opimme?

Sen, että pihasuunnitelmaan kannattaisi käyttää vähän rahaa. Jos olisi valmis suunnitelma, ainakin tietäisi, mitä voi odottaa.

Urakoitsija teki tietysti sen, mitä häneltä pyydettiin. Tästä eteenpäin mies aikoo itse siirrellä soraa paikasta toiseen, onhan meillä sentään Avant sitä varten. Epäilen, että pihan valmistuminen tulee kestämään paljon pitempään, kuin luulin.

Tätäkin oman talon rakentaminen on: sen sietämistä, ettei kaikki käy niin kuin itse tahtoo ja luulee. Jos ei itse pysty tekemään, on turha kiukutella muille. Täytyy vain sietää ja yrittää tehdä se oma, vähäinenkin osa niin hyvin kuin pystyy.

Nyt ei enää muuta kuin oikein hyvää joulua kaikille rakentajille ja muillekin!

Kyytiä vatsamakkaroille

Sain eilen jo monta viikkoa sitten tilaamani hulavanteen. Kuvassa on ensimmäinen yritykseni pyörittää sitä. En muista, että olisin koskaan ennen yrittänyt moista, en edes lapsena omistanut hulavannetta.

Tämä tapahtui eilen. Nyt olen jo paljon taitavampi ja voi taivas että kylkiin sattuu. Tuntuu olevan tehokasta tämä pyörittely, oikein tunnen, miten viskeraalirasva saa kyytiä ja laiskat suolet ovat ihmeissään, että mitä hemmettiä täällä tapahtuu.

Minulla ei ole ylipainoa, mutta minulle on tapahtunut ihan sama mikä varmuudella tapahtuu kaikille, lihaville ja laihoille, jotka eivät piittaa lihaskunnostaan: lihakset veltostuvat ja alkavat roikkua. Eräänä aamuna viimeistään viisikymmenvuotispäivän tienoilla se käy - istut vessanpytyllä ja huomaat, että polviesi päällä kelluu joku ihme pussi ja sitten tajuat, että se oli se, mitä joskus saattoi sanoa vyötäröksi.

Se on ihan  kauheaa.

Inhoan sitä löysää rengasta, joka ympäröi mahanseutua ja on tehnyt mahdottomaksi käyttää joitakin vaatteita, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat sopivia tai jopa liian suuria. Inho ei ole kuitenkaan johtanut oikein mihinkään, sillä en ole mikään kuntoilija vaan laiska humanisti, joka haluaa päästä helpolla.

Hulavanne tuntuu nyt tällaiselta helpohkolta ja hauskalta ja ennen kaikkea tehokkaalta jos julkisesti kerrottuihin kokemuksiin on yhtään uskominen. Mikäs se oli se yksi Lottakin, jonka uuma kapeni yli 30 senttiä? Siinä sitä on esikuvaa.

Vanne painaa 0.7 kg joten se on aika kevyt. Raskaammalla vanteella olisi varmaan taju lähtenyt, sen verran nyt kyllä tuntuu.

Tavoitteitakin on. Vaatehuoneessa odottavat yhdet Fjällräven-housut, jotka jo kerran olin laittamassa pois kun ne eivät enää mahdu.

Katsotaan kuinka ämmän käy.

Jouluvaloahdistus

Omasta pikku metsästä on se ilo, että sinne voi mennä päivänvalolla oksasakset kädessä ja hakea kranssitarpeet. Meillä täällä on paljon katajia - ja paljon kaikkia muita puita - ja tällä kertaa tein kranssin katajasta.

Se on ehkä vähän muotopuoli, ehkä vähän liian iso, mutta itse tehty. Valot ja koriste on tosin ostettu kaupasta.

Minuun iski muutama päivä sitten jouluvaloahdistus. Näin, miten naapurit ja ketkä vaan lisäsivät joka päivä mitä hienoimpia jouluvaloja pihoihinsa ja minulla ei ollut mitään. Onneksi olemme täällä syrjässä, mutta silti. Uusi, kaunis talo (ja tietysti myös se vanha ja idyllinen siinä vieressä) eikä mitään, mikä toisi ne esiin täällä säkkipimeän keskellä.

Laitoin pari vanhaa kynttelikköä ja Portsan kodissa hyvin palvelleen paperitähden ikkunaan. Hain puutarhakaupasta pienen sypressin, muutaman kanervan ja tein niistä asetelman ja laitoin vielä valonauhan koristamaan sitä.
Paperitähti ikkunassa on säälittävän pieni ja sypressi syntymävino. Vinot sai halvalla ja minä tyhmä ostin.
Mikään ei näytä oikein miltään.

En siis osaa. Enhän osannut muuten tehdä tuosta kranssistakaan täydellistä. Pitääkö siitä nyt sitten olla huolissaan tai peräti surullinen? 

Mietin sitä.

Mietin myös sitä, että jos olisimme sattumoisin rakennuttaneet talomme taajamaan, jouluvaloahdistus voisi olla aivan hirmuinen. Miten voisi olla ainoa valoton talo, jos kaikissa muissa on vaikka mitä välkkyviä, soivia ja sädehtiviä valoja? Onneksi, onneksi, emme muuttaneet sellaiseen paikkaan.

Ruokakaupassa oli joku aika sitten joulupukki. Hän tyrkkäsi käteeni karamellin ja sanoi, että aattona nähdään.

Se kuulosti uhkaukselta.