Vielä ei puhuta keittiöstä

Omega-keittiön edustaja soitti tänään ja kysyi, missä vaiheessa rakennus on. Ymmärsin, että hän tulee paikan päälle ja voimme yhdessä valita keittiön kaapit ja mitä muuta tarvitaan. Sanoin, ettei vielä kannata tulla, kun lattiaakaan ei ole valettu.

Sanoin viimeksi, että tammikuussa ei ole tapahtunut paljon mitään. Olisi pitänyt tarkistaa vaikka näistä omista kirjoituksistani, että tammikuussa on ollut vain noin kaksi viikkoa, kun todellakaan yhtään mitään ei ole tapahtunut, muuten on sentään menty hiljalleen eteenpäin.

Styroksit on levitetty lattialle, kuvan ottamisen jälkeen jo kaikki. Sisällä on lämmin, talo on nyt vuorattu sisäpuolelta joka kohdasta. Toivottavasti tämä näkyy myös sähkölaskussa.

Tänään rakennuksella oli taas putkimies. Kuka tai ketkä tulevat seuraavaksi, sitä emme tiedä. Nyt on kuitenkin jo aika selvää, että meidän rakennuksemme ei ole kenenkään "oma" työmaa, se on vain paikka, jonne lähetetään hätäisesti ihmisiä, joita tarvittaisiin kipeästi jo jossain muualla.

Valmista tietysti tälläkin tavalla tulee, ennen pitkää.

Tammikuussa ei tapahtunut paljon mitään

Rakennuttajan kannattaisi pitää päiväkirjaa työn etenemisestä. Tämä taas vinkiksi niille, jotka vasta aloittavat taivaltaan kohti omaa kotia.

Viikot ja kuukaudet kuluvat nopeasti eikä muutaman päivän mentyä enää välttämättä muista, mitä jokin aika sitten tapahtui. Niinpä minäkin olen epävarma kun sanon, että tammikuussa ei ole tapahtunut muuta kuin se, että edellispäivänä rakennukselle tuli putkimies.

Voiko se olla totta? Edellispäivänä tammikuusta oli mennyt jo 23 päivää.

Edellispäivänä putkimies - tai kaksi heitä oli - joka tapauksessa tulivat. Eilen timpurien oli määrä tulla ja putkimiesten myös, sillä heidän piti neuvotella timpurien kanssa jostain. Putkimiehet tulivat, timpurit eivät. Timpuri - tai no, yksi vaan - tuli tänään.

Muuten jossain muualla on ihmisiä, jotka tekevät jotain meidän rakennuksemme eteen. Tänään tuli sähköpostiviesti sekä Oulaisten Värisilmästä, joka toimittaa maalit ja tapetit ja sen semmoiset että ovitoimittajalta, jonka nimeä en muista. Hänellä oli epäselvyyttä olo- ja makuuhuoneen väliin tulevasta pariovesta.

Me itse olemme tällä viikolla tehneet tulevan asumisen eteen sen verran, että kävimme yhtenä iltana parissa huonekalukaupassa. Katsoimme lähinnä sohvia ja keittiön tuoleja, mutta mitään varteen otettavaa ei löytynyt.

Timpuri lupasi tulla myös huomenna, vaikka on lauantai. Nyt jos kaikki etenisi hyvin, lattiavalu voisi olla jo ensi viikolla.

Herään maanantaiaamuun toiveikkaana

Rakennuttajan jokainen maanantaiaamu on toiveikas. Tänään varmaan tapahtuu, pian pimeyden keskeltä välähtävät ensimmäiset auton valot, sitten toiset, takaovet avataan, työkalut otetaan esiin, valonheittimet syttyvät. Rakentaminen jatkuu, koko viikon, seuraavan ja sitä seuraavan. Hyvin koulutetut, asiansa osaavat täsmätiimit tulevat ja hoitavat hommansa, toinen toisensa jälkeen.

Tyhjiä viikkoja ei enää tule.

Ehkä se tapahtuu jo tänään.

Aika monta - omasta mielestäni liian monta - kertaa olen jo seissyt taloaihion sisällä ja tuijottanut näkymää takapihalle. Yksin.

Tarkastelin taas vaihteeksi Raksaa, talotoimittajan ja rakennuttajan yhteistä info- ym. -systeemiä ja sitä rakentamisen aikataulua, joka siellä on. Se on viitteellinen, suuntaa-antava, muuta ei väitetäkään. Hyvä niin, sillä suuntaa-antavan aikataulun mukaan meillä pitäisi olla tehtynä jo IV-aloitus, KVV-aloitus, lattiavalu, sähköjohdotus, paneelien sisäänkanto ja takka-asennus. Tällä viikolla sisälevytysten pitäisi valmistua. Tämä kaikki siis sen lisäksi, mitä on jo tehty.

Mitä tästä opimme?

Jos suunnittelet talon rakennuttamista, älä tee liian tiukkaa muuttoaikataulua. Vanhasta asunnosta ei pidä luopua, ennen kuin sinulla ihan varmasti on paikka, minne mennä.

Ja senkin opimme, että huonohermoisten hosulien ei kannata ollenkaan ryhtyä, siitä ei tule mitään.

Kuinka vanhana saa vielä rakentaa talon?

Rakennuksella ei ole tällä viikolla tapahtunut mitään. Nyt on torstai-ilta.

Tontilla on tapahtunut sen verran, että takkatoimitus tuli. Takkamestaria on informoitu eli kerrottu, ettei muuraushommiin ole asiaa vielä pitkään aikaan. Aikataulun mukaan murauksen piti kai olla tällä viikolla.

Yritin äsken etsiä tietoja siitä, mikä on omakotirakentajien keski-ikä. Aika lyhyen ja ponnettomaksi jääneen etsinnän päätteeksi löysin muutaman vuoden takaisen tiedon Turusta: suurin osa omakotitalon rakennuttajista on reilusti alle 30-vuotiaita. Muutamat 60 + -ikäiset mahtuvat mukaan poikkeuksina.

Kerron blogiotsikkoni alla, että me olemme keski-ikäisiä. Se on ehkä vähän kaunisteltu totuus. Minä olen hyvin paljon lähempänä kuuttakymmentä kuin viittäkymmentä  ja miehellä häämöttävät jo seitsenkymppiset.

Ikä on vain numeroita, sanotaan. Ei se ihan niin ole. Kyllä ikä tuo myös kaikenlaisia vaivoja, joita ensin kuvittelee tilapäisiksi ja sitten tajuaa, että ne ovat pysyviä ja pahenevat vaan. Tulee kankeaksi ja näkö huononee dramaattisesti. Ulkonäkökin, mutta sitä ei onneksi itse enää näe edes suurentavasta peilistä.

Toisaalta ikä tuo myös viisautta. Nuorena olisi voinut lähteä rakentamaan täysin epärealististen ja yltiötoiveikkaiden laskelmien perusteella ja päätyä sitten kauheisiin vaikeuksiin. Tietoa etsiessäni luin sellaistakin, että jotkut parikymppiset tulevat rakentajat eivät osaa ajatella, että siinä uudessa talossa myös eläminen maksaa, ei vain sen tekeminen. Kun tuohon ja isoon pankkilainaan lisätään vielä pari pientä lasta, ollaan äkkiä siinä tilanteessa, jossa lapset pääsevät pakkaamaan viikko-ja-viikko  -reppujaan.

Löysin vielä uutisen tutkimuksesta, jonka mukaan keski-ikä alkaa 53-vuotiaana. Ehkä sitten kuitenkin?

Ainakin jutun listaamat merkit sopivat: kankeus, muistin pätkiminen, valituksen lisääntyminen ja se, ettei enää pysy uusimman teknologian perässä. Sekin sopii, että vaatteensa alkaa valita enemmän mukavuuden kuin tyylikkyyden perusteella ja että baari-illat eivät enää kiehdo.

Ympäristön asenteet tällaisten keski-ikäisten rakentajien aikomuksia kohtaan ovat myös mielenkiintoisia. En muista, että ketkään muut kuin tulevan kotimme lähimmät naapurit olisivat kannustaneet meitä muuttamaan pysyvästi maalle. Muilta on tullut enemmän tai vähemmän epäileviä lausuntoja.

Voivat tietysti olla oikeassa. Ehkä me olemme tekemässä virhettä. Mutta jos ei edes kokeile, ei voi tietää.

Silmä tottuu

Maanantaina ja tänään tiistaina rakennuksella ei ole tapahtunut mitään. Eilen katselin Sievi-talon sivuja ja huomasin, että meidän talonäyttelymme on jo siellä, viikolla 17. Mahtaako onnistua?

Kävin ottamassa taloistamme kuvan vähän kauempaa, metsän reunasta. Hyvin tuo uusi sopii vanhan kaveriksi. Sitten joskus, kun talo on maalattu punaiseksi ja piha siistitty, tuskin huomaa, että toinen taloista on ihan uusi.

Kun perustukset tehtiin, olin vähän pettynyt siihen, että talo tulee tasan vastapäätä vanhaa taloa. Halusin, että se olisi ollut hiukan sivuittain, siten, että suurimmalta terassilta on mahdollisimman laaja ja esteetön näköala ympäristöön. Nämä on vähän semmoisia fengshuijuttuja vaikka en millään muotoa ole perehtynyt asiaan. Joidenkin asioiden  - kuten nyt tämän talon asemoinnin - suhteen vain on heti sellainen tunne, että sen täytyy olla juuri näin eikä mitenkään muuten.

Nyt asialle ei mahda enää mitään eikä se varmaan vaivaa ketään muuta kuin minua jos enää minuakaan.

Kuvan etualalla oleva pelto on joskus kuulunut tähän meidän tilaamme. Kaikkiaan peltoa on ollut noin 6 hehtaaria. Tila on elättänyt perheen, jossa oli ainakin kahdeksan lasta.

Pellot on jossain vaiheessa myyty ja tontti on "enää" 1,5 hehtaaria.

Jos olisin nuorempi, suunnittelisin täyttä päätä hevosen ostoa, lampaiden ja kanojen hankkimista tai koirahoitolaa. Nyt alkaa olla niin mukavuudenhaluinen, että kissastakin on välillä liikaa vaivaa ja ajatus vahtikoiran ottamisesta on enemmän uuvuttava kuin innostava.

Sähkölaskusta, automurheista ja huonekaluista

Pääsin käymään rakennuksella tänään. Mies on siellä joka päivä, minä harvemmin nyt, kun työt ja muut tuikitärkeät asiat on siis liian kylmä ulkohuusielämälle pitävät minut Turussa.

Talon sisällä on jo ihanan lämmin, kun sinne menee mäellä puhaltavan hyisen tuulen ja taivaalta vihmovan sateen seasta. Lämmöstä huolehtii puhallin, joka puhkuu satojen eurojen sähkölaskua kuukaudessa. "Rakennusajan sähkö" ei todellakaan ole mikään turha yksityiskohta kun rakennusbudjettia tehdään, muistakaa se. 

Tänään en jaksanut kovin paljon ihastella taloaihiotamme, vaikka se joka käynnillä tuntuukin enemmän omalta. En olisi edes mennyt palelemaan minnekään, ellei minun olisi pakko toimittaa pientä punaista autoani laitilalaiseen autokorjaamoon huomista varten. Rouze Luciferiin - se on sen nimi - tehdään jarruremontti, eteen ja taakse. Viime viikolla siinä fiksattiin niin ikään jarruja. Ja joulun allahan pikkuisesta pamahti vetoakseli poikki, joten on sillä nyt ollut vastoinkäymisiä. Enkä minäkään niiltä ole täysin välttynyt.

Rakentaja tietysti ilahtuu kaikista yllättävistä ja ylimääräisistä menoista aivan tavattomasti.

Olemme puhuneet myös huonekaluista. Ruokapöytä on jo, samoin sänky. Olohuoneeseen tarvitaan jotain.
Meillä Turussa on noin 20 vuotta vanha sohvakalusto, jonka päälliset ovat ajan ja Mimmi-kissamme kuluttamia. Mies on tähän asti sanonut, minun kiusakseni, että hän haluaa ne kamalat vanhat sohvat uuteen taloon. Minä olen sanonut, että vain minun kuolleen ruumiini yli.

Mutta. Olen kierrellyt huonekalukaupoissa, enkä toistaiseksi ole löytänyt yhtään sohvaa tai nojatuolia, joka tuntuisi kaikin puolin hyvältä. En tykkää malleista, en väreistä, en kankaista enkä laadusta. Hinta voisi joissain tapauksissa olla miellyttävä, mutta luulen, että sille tielle lähteminen on lyhytnäköistä toimintaa.

Meidän sohvissamme on edelleen, kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kaikki ehjää ja kunnon jouset istuintyynyissä.

Niinpä otin olohuoneen kaluistamme valokuvan ja lähetin sen verhoilijalle. Kysyin, olisiko uudelleen verhoilemisessa hänen mielestään järkeä ja mitä lysti maksaisi. Sain asiallisen ja kattavan vastauksen ja nyt pohdimme, mitä tehdä. Itse olen jo melkein kallistunut verhoilun kannalle.

Onneksi ihminen saa muuttaa mieltään.

Onni ei asu kaakeleissa

- Jos ihmiset tyytyisivät samaan elintasoon kuin 1950- tai 60-luvuilla, täällä olisi paljon vähemmän talousongelmia, sanoin miehelle, kun pari päivää sitten istuimme autossa matkalla kohti rakennustyömaata.

- Totta, hän sanoi.

Sitten me muistelimme lapsuutta ja kaikkea mitä silloin oli ja erityisesti mitä ei ollut ja totesimme, että aika ankeaa se olisi nykyihmiselle. Ruoka oli vaatimatonta, televisio oli vasta naapurilla ja monot ja hiihtohousut eivät olleet vain liikuntaharrastuksia varten vaan jokapäiväiset pukimet talviaikaan.

Silti silloinkin elettiin "nykyaikaa", parasta aikaa sodan jälkeen, mentiin eteenpäin joka tavalla, kierittiin suorastaan yltäkylläisyydessä pula-aikaan verrattuna. Oltiin tyytyväisiä.

En koskaan lapsena ajatellut, että meidän perheemme olisi köyhä, vaikka näin kaukaa katsottuna näen, ettemme me ainakaan varakkaita olleet. Minulla oli aina siistit vaatteet, kaikki tarpeellinen ja tarpeeksi ruokaa. Itse asiassa muistan nyt, miten muuan isoveljeni kaveri katseli kerran, kun otin jääkaapista  einesvispipuuron ja totesi, että: "Teillä sitten syödään ylellisesti". Hänen kotonaan ei ilmeisesti koskaan ollut muuta kuin kotona itse tehtyä ruokaa, oliko edes vispipuuroa siltikään, sillä heillä oli enemmän lapsia kuin meillä ja äiti kotona.

Mikä ylellisyys joku vispipuuro on nyt, millään mittarilla?

Se jääkaappi muuten ostettiin meille joskus 60-luvun alkuvuosina. Sitä ennen ruokien kylmäsäilytyspaikkana oli talvella kylmän eteisen komero ja kesällä maakuoppa.

Mitä tämä nyt sitten liittyy meidän rakennusprojektiimme? Ei juuri mitenkään, paitsi ehkä siten, että mietin aina välillä kuinka hölmöä on, ettei ihmisellä ole äärtä eikä rajaa siinä, mitä kaikkea muka tarvitsee jos on mahdollisuus jotain hankkia. Kun saa jotain uutta, voi vähän aikaa olla tyytyväinen ja kuvitella, että nyt on perillä, nyt ei enää kaipaa mitään.

Kuten minä tässä 1986 otetussa kuvassa.

Olemme juuri muuttaneet Humalistonkadun yksiöstä Portsaan, 45 neliön huoneen ja keittiön asuntoon. Kuvassa on lähes koko omaisuutemme tai ainakin puolet siitä eikä se toinenkaan puoli näytä yhtään paremmalta. Muuttoautona meillä oli rättisitikka ja muuta ei tarvittu.

Siellä yksiössä meillä oli suihku ja kylpyamme, täällä uudessa kodissa ei kumpaakaan. Saimme oman suihkun vasta muutaman kuukauden päästä, maaliskuussa, kun meidän pieni tyttömme, jota minä tässä odotan, oli syntynyt.

Tämän kuvan ja tämän päivän välissä on ainakin paljon rakentamista ja remontointia ja siinä onkin se syy, että me nyt päätimme hankkia muuttovalmiin.

Ehkä nämä ajatukset heräsivät siitä, kun lueskelin muutamia rakennusblogeja ja ajattelin, että miten nuo ihmiset jaksavat olla noin uuvuttavan tarkkoja ja vaativia. Ja uskooko joku oikeasti, että onni on millintarkasti asetelluissa erikoiskaakeleissa tai kodinkoneissa, joiden hinnalla saisi auton?

Rakennuksella en ole tänään käynyt. Mies on, samoin vastaava mestari. Hän oli sitä mieltä, että me emme missään tapauksessa voi päästä muuttamaan taloomme vielä huhtikuussa, kuten tavoitteena on.

Mutta ei se haittaa. En minä halua, että meidän loppuelämämme koti on joku Kolmen Päivän Hirmuinen Rakennushaaste. Pääasia, että se tehdään kunnolla.

Jotta asiakkaasta ei turhaan tulisi hankala

Huokaukset kuultiin vai mikä lie auttanut. Tänään rakennuksella on kuitenkin taas tapahtunut. Heti aamulla sinne ilmestyi miehiä jotka ahkeroivat koko päivän ja lupasivat tulla huomenna jatkamaan. Paras tieto ja se, johon haluan eniten uskoa on se, ettei vettä pitäisi enää ilmestyä katonrajaan.

Ensikertalainen asiakas on aika hukassa tällaisessa projektissa. Voi olla, että itse työ sujuu alusta loppuun juuri kuten sen kuuluu - matkalla tulee pieniä mutkia, mutta ainahan niitä tulee, ne oikaistaan ja mennään taas kohti kaunista lopputulosta.

Voi olla, että kaikki menee juuri näin. Siinä on vain se heikko kohta, ettei asiakas tiedä, meneekö vai ei. Mistä tietäisi, kun ei ole koskaan ennen ollut juuri siinä missä on nyt?

Asiakas kaipaa tietoa. Kipeästi. Ei sen tiedon tarvitse olla mitään ihmeellistä, ei aina tarvitse kertoa, että nyt mennään valtava askel eteenpäin ja kohta on valmista. Sekin riittää, että tietää jos mitään ei tapahdu huomenna, mutta ylihuomenna tapahtuu. Tai ensi viikolla.

Kun tietoa ei ole, mielikuvitus ottaa vallan. Sitten alkaa tapahtua, asiakkaan päässä. Ja sitä rataa, niin luulen, luisutaan helposti tilanteeseen, jossa asiakkaasta tulee hankala. Hänestä tulee epäluuloinen ja hyökkäävä eikä hän usko enää siihenkään hyvään minkä omin silmin näkee.

Kaikki vain sen takia, ettei kukaan kerro, missä mennään.

Mikään työ tai suoritus ei ole koskaan vain sitä, että tehdään joku asia teknisesti oikein. Kaikessa on aina mukana se, miten ihmisten kanssa ollaan, miten toistensa kanssa jollain tavalla tekemisissä olevat ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi ja arvostetuiksi.

Minun mielestäni tämä on tärkeä asia.

Muuten tämä on ollut mitä parhain päivä. Aurinko paistoi, rakennustyö on edistynyt ja vaikka meillä ei ole vielä keittiötä

niin onpa keittiön pöytä!

Kurvasimme aamulla Loviisan Aitan kautta ja nyt se "näyttävä pöytä näppärällä jatkettavalla mekanismilla" on meidän. 

 

Ei näytä hyvältä

 kun vesi tippuu katosta ja kosteus tiivistyy ihan liian lähelle eristevilloja. Ei näytä eikä tunnu hyvältä vaan huolestuttaa

tosi paljon.

 Täältä sitä tulee

ja tänne se päätyy.

Kaikista mahdollisista talonrakennusajoista meille on näköjään osunut se, jolloin sataa melkein aina. Kukapa sen olisi etukäteen tiennyt?

Nyt tarvitsisin jonkun jämäkän Asiantuntijan, joka vakuuttaa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, kaikki kuivuu, huomenna rakennukselle tulee rakennusmiehiä ja heitä on siellä vielä viikon päästä ja ne työt, jotka on jo melkein tehty valmiiksi - runko ja ristikot, peltikatto - tehdään valmiiksi.

Tuleehan tästä meille hyvä talo. Tuleehan?

Ruokapöytä

Rakennuksella ei ole tapahtunut mitään muuta kuin se, että tavaraa on tuotu lisää. Olen kuitenkin luottavainen ja uskon, että talomme valmistuu. Jos ei ennemmin niin myöhemmin sitten.

Käyn nyt aina ehtiessäni huonekalukaupoissa. Tänään pistäydyin kahden juttukeikan välissä ruskolaisessa Loviisan Aitassa, jossa vierailin edellisen kerran ennen joulua. Nyt olen melko varma siitä, että tässä on meidän tuleva ruokapöytämme.

Pöytä on Riviera Maisonin Beacon Hill, mangopuinen jatkettava peruspöytä. Kuvassa pöytä on 210 cm pitkä, jatkopaloilla siihen tulee metri lisää.

Esittelin kotona tätä ottamaani kuvaa ja yritin tuoda juuri tämän pöydän hankkimista puoltavia seikkoja vuolaasti esiin. Tiesin kyllä, että törmään taas asiaan, jota en mitenkään kykene ymmärtämään ja jonka kanssa näköjään täytyy vain oppia elämään eli siihen, että joku talo tai joku kone tai joku tietokonejuttu tai ylipäätään joku voi huoletta maksaa melkein mitä tahansa, mutta huonekalut pitäisi saada puoli-ilmaiseksi.

Tässä kohtaa - kaiken vuosikymmenien mittaan harjoittamani empiirisen havainnoinnin perusteella - naiset ja miehet ovat toden totta erilaisia. 

Pöytä oli siis muuten hyvä, mutta liian kallis. Luulen silti, että se ostetaan.

Vuoden ensimmäinen viikko on kohta mennyt. Rakentamisaikataulun mukaan meillä pitäisi jo pian alkaa takan muuraaminen, mutta paha on muurata, kun ei ole vielä lattiaakaan.

Tuhlaamista

Rakennustyöt saa tänä vuonna aloittaa - kuka sitten aloittaakin - siistillä työmaalla. Olimme vielä tänään siivoamassa lautakasoja ja irtoroskia. Kiskoimme myös kaikki maakiilat ylös ja lopuksi vielä haravoin koko lattian.

Harmittaa, kun sekä talon sisällä että pihalla on tupakantumppeja. Yritin kerätä ne sisäpuolelta mahdollisimman tarkkaan pois, sillä en halua, että lattiavalun alle jää mitään muuta kuin soraa, joka on sinne tarkoituksella tuotu. Enkä muutenkaan tykkää yhtään, jos edes pihalle tumppaillaan minne sattuu.

Avanti on ollut iso apu tavaroiden siirtämisessä. Trukkipiikit hankittiin ihan tätä työmaata varten ja se oli kyllä kannattava investointi; olemme säästyneet ja säästymme paljolta kantamiselta.

Jätesäkkeihin sullottiin rikkinäisiä kevytpeitteitä, rakennusmuovia, villanpaloja ja sen semmoista. Kuvassa on vain osa säkeistä, suurin osa jäi talon sisälle odottamaan kuljetusta kaatopaikalle.

Osa villoista on päässyt pahasti kastumaan, mikä ei ole ihme. Nehän tuotiin tontille jo monta viikkoa sitten ja melkein joka päivä on satanut.  Kokonaisia paaleja ekovillaa menee hukkaan, mikä sekin harmittaa ihan vietävästi, kun kuitenkin on kyse rahanarvoisesta tavarasta. Eihän se maksamaamme loppuhintaan vaikuta, mutta silti.

Kestävän kehityksen näkökulmasta rakennustyömaa on melko surullinen paikka. Muovia käytetään paljon peitteinä ja kääreinä ja materiaaleja menee hukkaan silloinkin, kun ne ovat kuivia ja käyttökelpoisia. Sopii vain toivoa, että muovi, puu ja metalli löytävät tiensä kierrätykseen ja uusiokäyttöön. 

Muuten tuntui ihan mahtavalta istua talon sisällä ja ajatella, että tästä tulee meille oma koti. Jonkun toisen kodissa voisi hyväksyä ne lattian alle jäävät tupakantumpitkin, mutta ei omassa. Ja siitähän omakotiasumisessa pohjimmiltaan onkin kyse: halusta ja oikeudesta tehdä juuri niin kuin huvittaa, omalla tontilla.