- Totta, hän sanoi.
Sitten me muistelimme lapsuutta ja kaikkea mitä silloin oli ja erityisesti mitä ei ollut ja totesimme, että aika ankeaa se olisi nykyihmiselle. Ruoka oli vaatimatonta, televisio oli vasta naapurilla ja monot ja hiihtohousut eivät olleet vain liikuntaharrastuksia varten vaan jokapäiväiset pukimet talviaikaan.
Silti silloinkin elettiin "nykyaikaa", parasta aikaa sodan jälkeen, mentiin eteenpäin joka tavalla, kierittiin suorastaan yltäkylläisyydessä pula-aikaan verrattuna. Oltiin tyytyväisiä.
En koskaan lapsena ajatellut, että meidän perheemme olisi köyhä, vaikka näin kaukaa katsottuna näen, ettemme me ainakaan varakkaita olleet. Minulla oli aina siistit vaatteet, kaikki tarpeellinen ja tarpeeksi ruokaa. Itse asiassa muistan nyt, miten muuan isoveljeni kaveri katseli kerran, kun otin jääkaapista einesvispipuuron ja totesi, että: "Teillä sitten syödään ylellisesti". Hänen kotonaan ei ilmeisesti koskaan ollut muuta kuin kotona itse tehtyä ruokaa, oliko edes vispipuuroa siltikään, sillä heillä oli enemmän lapsia kuin meillä ja äiti kotona.
Mikä ylellisyys joku vispipuuro on nyt, millään mittarilla?
Se jääkaappi muuten ostettiin meille joskus 60-luvun alkuvuosina. Sitä ennen ruokien kylmäsäilytyspaikkana oli talvella kylmän eteisen komero ja kesällä maakuoppa.
Mitä tämä nyt sitten liittyy meidän rakennusprojektiimme? Ei juuri mitenkään, paitsi ehkä siten, että mietin aina välillä kuinka hölmöä on, ettei ihmisellä ole äärtä eikä rajaa siinä, mitä kaikkea muka tarvitsee jos on mahdollisuus jotain hankkia. Kun saa jotain uutta, voi vähän aikaa olla tyytyväinen ja kuvitella, että nyt on perillä, nyt ei enää kaipaa mitään.
Kuten minä tässä 1986 otetussa kuvassa.
Olemme juuri muuttaneet Humalistonkadun yksiöstä Portsaan, 45 neliön huoneen ja keittiön asuntoon. Kuvassa on lähes koko omaisuutemme tai ainakin puolet siitä eikä se toinenkaan puoli näytä yhtään paremmalta. Muuttoautona meillä oli rättisitikka ja muuta ei tarvittu.
Siellä yksiössä meillä oli suihku ja kylpyamme, täällä uudessa kodissa ei kumpaakaan. Saimme oman suihkun vasta muutaman kuukauden päästä, maaliskuussa, kun meidän pieni tyttömme, jota minä tässä odotan, oli syntynyt.
Tämän kuvan ja tämän päivän välissä on ainakin paljon rakentamista ja remontointia ja siinä onkin se syy, että me nyt päätimme hankkia muuttovalmiin.
Ehkä nämä ajatukset heräsivät siitä, kun lueskelin muutamia rakennusblogeja ja ajattelin, että miten nuo ihmiset jaksavat olla noin uuvuttavan tarkkoja ja vaativia. Ja uskooko joku oikeasti, että onni on millintarkasti asetelluissa erikoiskaakeleissa tai kodinkoneissa, joiden hinnalla saisi auton?
Rakennuksella en ole tänään käynyt. Mies on, samoin vastaava mestari. Hän oli sitä mieltä, että me emme missään tapauksessa voi päästä muuttamaan taloomme vielä huhtikuussa, kuten tavoitteena on.
Mutta ei se haittaa. En minä halua, että meidän loppuelämämme koti on joku Kolmen Päivän Hirmuinen Rakennushaaste. Pääasia, että se tehdään kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti