Uusi blogi on avattu

Uusi blogini  löytyy täältä.

Avaan pian uuden blogin

Huomasin juuri äsken, että olen ollut bloggari kymmenen vuotta. Tämä on kolmas blogini. Ensin oli alun perin matkablogiksi perustettu Ruusupensaan takaa ja sitten kirjoittamisen opiskelusta kertova Kirjoittamo. Tämän blogin perustin kertoakseni, miten rakennutamme talon. Se on nyt tehty ja olemme asuneet uudessa talossamme jo toista vuotta. Nyt tuntuu siltä, ettei ole enää perusteltua olla täällä rakennusblogien puolella. Ei edes, vaikka Valo ikkunassa on näköjään parhaillaan Suomen viidenneksi suosituin rakennusblogi. Mitä se nyt sitten kertookaan.

Uusi blogi tulee kertomaan vaikka mistä, elämästä yleensä. Yksi teemoista on varmasti eläkkeelle valmistautuminen ja sille jääminen, sillä se tulee lähivuosina ajankohtaiseksi. Elämässä on kuitenkin paljon kaikkea kiinnostavaa jo nyt ja saatan hyvin innostua jostain, jota en nyt osaa kuvitella. Kaikesta kerrotaan - tai melkein kaikesta.

Miksi ihmisen sitten täytyy tällä tavalla levitellä asioitaan pitkin maailmaa? En minä vaan tiedä, mutta tällainen olen ollut aina, jo paljon ennen kuin kukaan oli edes kuullut Internetistä saati blogeista. Siitä asti, kun viisivuotiaana kirjoitin ensimmäiset lauseeni, olen aina halunnut kirjoittaa jotain, jonka joku lukee. En ole mikään pöytälaatikkokirjailija.

Yritin monta päivää keksiä nimeä uudelle blogilleni. Aina kun keksin jonkun hyvän, joku toinen oli jo ottanut sen käyttöön. Lopulta päätin kirjoittaa ihan omalla nimelläni, sitä kukaan ei ollut varannut.

Tämä blogi, Valo ikkunassa, on nyt täyttänyt tehtävänsä. Loppukaneetiksi voi sanoa, että kertomus talon rakennuttamisesta sai kaikkien surkuhupaistenkin vaiheiden jälkeen onnellisen lopun.

Me saimme hyvän talon, Sievin Pihlajan, ja nyt siitä on tullut meille hyvä koti.

Tämä oli tässä. Sen verran palaan vielä, sitten kun asia on ajankohtainen, että kerron, mistä minut seuraavaksi löytää. Kiitos kaikille lukijoilleni!

Talomme arvo ei vastaa kustannuksia

Asunto on tavallisen ihmisen suurin sijoitus, sanotaan.

Onko?

Asunto voi olla sijoitus, mutta jos siinä asutaan, se on koti. Se on kai tärkeintä, ei se, minkä arvoinen asunto on?

Riippuu tietysti tilanteesta. Esimerkiksi meidän tapauksessamme on yksi lysti, kuinka paljon rahaa saisimme siinä kuvitteellisessa tilanteessa, että myisimme molemmat talomme. Ei meillä ole aikomusta muuttaa enää minnekään. Se, että näin on, on taivaan onni, sillä niin sanotun asuntosijoituksemme arvo on romahtanut. Mistäkö tiedän? Tästä:

syötin "Laske asuntosi arvo" -laskuriin talomme perustiedot eli koon, sijainnin, huoneluvun ja rakennusvuoden (2018!) ja sain talomme arvoksi 111 000 euroa. Myyntiaika olisi noin vuosi.

En usko, että tuo summa on ihan totta, mutta se on selvää, että omiamme me emme tästä saisi, tuskin lähellekään.

Niinpä rohkenen taas heristellä sormeani ja huomauttaa kaikille talon rakennuttamista suunnitteleville, että hankkeenne ei välttämättä ole ollenkaan taloudellisesti järkevä. Erityisen tuhoisa se voi olla siinä tapauksessa, että rakentaminen tapahtuu velkarahalla.

Jos mielii kaupungista maalle, on turvallisempaa ostaa vanha talo ja remontoida sitä pikku hiljaa kuin ottaa hirmuinen laina ja rakentaa uusi talo. Riski siitä, että velanmaksuun tai remontoimiseen menee hermo ja talo on myytävä, on suuri ja jos käsissä on talo, jonka arvo on sijainnin takia jo pienempi kuin velka, joka on maksettava, tilanne on tosi kurja.

Meillä ei ole yhtään velkaa ja sen takia on se ja sama, mikä talon tai talojen arvo on. Jos tekemiämme asuntokauppoja ajattelee sijoituksena, niin teimme erinomaisia sijoituksia silloin, kun noin 30 vuotta sitten ostimme Turun Portsasta kaksi asuntoa, niiden ansiosta tässä ollaan. Perikunta voi sitten aikanaan olla kovastikin eri mieltä meidän sijoitustaidoistamme.

Tuo omenakuva on tässä sen takia, että olisin mielelläni pitänyt ne Turun puutaloasunnot ja muuttanut silti maalle. Omenaa - kuten mitään muutakaan- ei kuitenkaan voi sekä syödä että pitää.

Vuosi alkoi mummohommissa

Kuva on vuoden ensimmäiseltä päivältä. Koskaan aikaisemmin en ole haravoinut tammikuussa, mutta nyt sekin on tehty.

Minulla oli täällä lapsenlapsia viikon verran ja samalla, kun he tutkivat innokkaasti kuralätäköitä, minä siivoilin pihaa. Tunsin jopa pienen puutarhainnostuksen nostavan päätään ja sehän tietää kevättä, se.

Mummona oleminen on hirmuisen mukavaa. En yritäkään valehdella, etteikö se olisi joskus raskasta, mutta mukavaa joka tapauksessa. Olen tavattoman kiitollinen elämälle, että se on järjestänyt minulle tämän tilaisuuden. Ja kai minä itsekin olen siinä vähän ollut järjestämässä.

Luin juuri eräältä netin keskustelupalstalta viestiketjun, joka käsitteli vapaaehtoista lapsettomuutta ja etenkin sitä, että jos lapset jättää tieten tahtoen hankkimatta, katuuko sitä myöhemmin. Viestit olivat aika kauheita ja sortuivat hyvin nopeasti todella karkeaan ja asiattomaan kielenkäyttöön. Aihe herättää vahvoja tunteita näköjään. Varsinkin vapaaehtoisen lapsettomuuden puolustajat ovat aika rääväsuita.

On varmasti ihmisiä, jotka eivät sovi vanhemmiksi ja silloin on ihan hyvä, että he eivät edes yritä olla sitä. Olen silti aivan varma, että suurin osa niistä, jotka luulevat, etteivät olisi hyviä vanhempia eivätkä usko pitävänsä lapsista ollenkaan, rakastuisivat omiin lapsiinsa. Luonto nyt vain on sellainen. Koko asiaa ei ehkä kannattaisi ajatella ja suunnitella niin tarkasti.

Nuorimmat neljästä lapsenlapsestani ovat neljä- ja viisivuotiaat. He ovat hauskoja ja eläväisiä, kysyvät "miksi?" ja käyvät vessassa noin viisisataa kertaa päivässä. Tai melkein. Viikko heidän kanssaan on niin intensiivinen, että hetki pihan haravointia käy rentoutumisesta.

Intensiiviviikko loppui tänään. Vielä eilen illalla luin iltasaduksi jo koti-ikävää poteville pikkutytöille hevoskirjaa samalla, kun yritin keksiä yhä uusia perusteluja sille, miksi me emme voi heti paikalla lähteä kotiin oman äidin ja isän luo. Omasta mielestäni - ja tämähän on tietysti vain minun näkökulmani - olin aika uutterasti omistautunut neitosten viihdyttämiseen aamuvarhaisesta iltamyöhään. En silti riittävästi, sillä kuin yhteenvetona koko viikosta peiton alta kuului:
- Siellä toisessa mummulassa on paljon kivempaa.

- Sinne sitten seuraavaksi, sanoin minä.

Sanoin, ihan totta. Aikuinen ihminen.