Mitä tapahtui sinisille silmilleni

Vuosi 1918 oli Suomessa ja suomalaisille kauhea. En kai voi millään verrata sata vuotta myöhemmin ollutta vuotta siihen vaikka mieleni tekisi käyttää vuodesta 2018 sanoja annus horribile. Ei sentään liioitella, pidetään kohtuus mielessä, ei siis käytetä.

Mutta silti: tämän vuoden minä muistan, sen tiedän jo nyt vaikka niin monta muuta vuotta on mennyt ilman mainittavia jälkiä.

Tietysti on tapahtunut hyviäkin asioita. Suurin niistä on se, että meidän talomme valmistui vaikka vuosi sitten näytti vähän huonolta. Uusi koti tuntuu jo ihan kodilta, toimii, on sitä mitä ajattelimme. Vihdoinkin on tilaa mutta ei yhtään liikaa; kaikkia tiloja käytetään, kaikilla on järkevä tarkoitus. Nyt kun käyn vanhassa Portsan-kodissa ihmettelen, miten mahduimme asumaan siinä lasten, koirien, hamsterien ja kaikkien tavaroidemme kanssa. Kuitenkin mahduimme ja hekin mahtuvat, jotka asuvat siinä nyt. Eikä se, mitä seuraavaksi kerron, koske heitä.

Se, mikä tästä vuodesta tekee muistettavan, on talon valmistumisen ja maalle muuton lisäksi se, minkä nyt haluan sanoa erityisesti kaikille meidän kaltaisillemme ihmisille, jotka ovat asuneet pitkään samassa paikassa ja aikovat myydä asuntonsa. Se on se, että

olkaa varovaisia

älkää erehtykö kuvittelemaan, että maailma on sama kuin joskus kymmeniä vuosia sitten, kun itse ostitte asunnon. Silloin ostettiin asunto ja jos joku oli rikki, korjattiin. Jos ei itse osattu korjata eikä vaurio ollut toivottoman iso, etsittiin korjausmies. Olen ehkä lapsellisen sinisilmäinen, mutta remonttiasioissa ei koskaan ole käynyt mielessäkään ottaa yhteyttä lakimieheen.

On vaikea kirjoittaa asioista, jotka eivät koske vain minua. Kuten näkyy, mieli tekisi, mutta en voi kun kukaan ei ole tahallaan halunnut kenellekään pahaa. Jokainen on ajanut omaa asiaansa, ollut omasta mielestään oikeassa. Se, mikä tästä vuodesta on kuitenkin tehnyt annus horribilen on se tapa, jolla asioita on käsitelty, ei itse asia.

Siksi sanon vielä kerran, että olkaa ihmiset varovaisia, kun myytte kotinne. Kirjatkaa sopimukseen kaikki, siis aivan kaikki olevat ja tulevat vähäisetkin puutteet ja nekin asiat, jotka eivät teitä itseänne millään tavalla haittaa mutta saattavat olla jotenkin erikoisia jonkun mielestä. Älkää missään tapauksessa kehuko asuntoa ja väittäkö sitä hyväkuntoiseksi vaikka se sitä olisikin. Varoittakaa ostajaa kaikesta, mitä ikinä keksitte, kirjallisesti. Varautukaa pahimpaan.

Me saamme onneksi aloittaa uuden vuoden ilman turhia taakkoja. Asiat on käsitelty, loppuun. Sille, että tämä pahuksenmoinen vuosi muutti jotain peruuttamattomasti, ei kuitenkaan mahda mitään.
 

Rakastan luontoa sisätiloissa

En muuten tarjoilisi teille näin huonoa kuvaa, ellei kohde olisi harvinainen. Kuvassa on ilves, joka muutama päivä sitten vieraili talomme edustalla olevalla pellolla pentunsa kanssa. Emoilves odotteli näillä kohdin sen aikaa, kun pentu kävi katsomassa meidän pihaamme.

Mitä teimme me? Tärisimme innosta, sähelsimme kiikarin ja kameran kanssa ja saimme tulokseksi muutamia kuvia, joista tämä tässä on kaikkein paras.

Joitakin päiviä ennen tätä tapausta todistimme toista, jossa jokin kookas petoeläin kahden pentunsa kanssa mittaili savista peltoa vähän kauempana. Täällä ikkunan takana oli silloinkin kova tohina, kun me vuoron perään kiikaroimme ja yritimme selvittää, oliko kyseessä ilves vai susi. Olimme molemmat näkevinämme, että isoimmalla eläimellä oli pitkä häntä ja nimesimme sen sudeksi. Saatoimme vallan hyvin nähdä väärin.

Jännittävää eräelämää, turvallisesti lukkojen takana. Ei tämä totta puhuen käy ollenkaan yksiin sen haavekuvan kanssa joka minulla on aina itsestäni ollut: erähenkinen, pelkäämätön ja luontoa rakastava, omimmillaan jos ei nyt pitkillä erävaelluksilla niin lyhyemmillä retkillä kuitenkin.

Enhän minä nyt uskalla edes mennä ulos hämärän tultua. Hirvittää ajatuskin jostain laavussa nukkumisesta. Rakastan luontoa ja sen villejä eläimiä lämpimästi Unikulman sängyssä pehmeän peittoni alla, ikkunat kiinni.

Ennen kuin tästä tuli totta

Tämä sunnuntai on kulunut suurimmaksi osaksi työpöydän ääressä. Kirjoitin pari juttua ja selailin sitten vanhaa blogiani Ruusupensaan takaa. Löysin sieltä alustavia taloaikeita esimerkiksi vuodelta 2012. Niitä voi lukea  täältä jos vaivautuu vähän selaamaan, ihan tarkkaan en osaa linkittää. Esimerkiksi 14.10.2012 siellä on kerrottu, mitä kaikkea vielä on talounelmamme esteenä.

Silloin en ehkä uskonut, että tästä tulee totta ja kuitenkin kaikki esteet on nyt raivattu ja asumme täällä uudessa talossa.

Mikä onni: jälkeenpäin katsoen esteet näyttävät paljon korkeammilta kuin silloin, kun ne ovat edessä. Näin on, näin täytyy olla, ei muuten viitsisi edes yrittää.

Eläimistä ja huonekaluista

Miksi ovet ei aukene meille? Onko rotumme syytä tää?

On. Viime keväänä vanhan talon oven taakse ilmestynyt ketunpoika on nyt mennyt menojaan, kasvanut isoksi tai joutunut isompien ja vahvempien saaliiksi. Tai tautien.

Katsoin tänään Petonettiä, sivustoa, jolle kerätään suurpetohavaintoja Laitilan seudulta. Sen mukaan tässä lähellä on nähty villisika, useita susia sekä paljon ilveksiä. Minä en ole nähnyt yhtään, en välitäkään.

Välillä kun oli jo lunta, pihalle ilmestyi isoja tassunjälkiä. Ehkä ne kuuluivat sudelle, mutta yhtä hyvin kookkaille metsästyskoirille, joita joka syksy juoksee pihan poikki tutkapannat kaulassa. Metsästäjiä on joka päivä ja myöhään illallakin. Pilkkopimeästä kuuluvat laukaukset ovat epämiellyttäviä ja päivälläkin pelästyn, kun tienposkessa yhtäkkiä seisoo mies kivääri kädessä.

Metsästyskoirat tekevät työtään keskittyneinä. Ne eivät piittaa mistään muusta kuin jäljestään, eivät vieraista ihmisistä, kissoista, eivät edes muista koirista. Yleensä. Muistan kerran, kun rakas Nonna vielä eli ja olin sen kanssa kävelyllä ja törmäsimme metsästyskoiraan. Se innostui ihanasta kullanvärisestä koirastamme niin, että unohti oitis mitä oli tekemässä ja lähti hölkkäämään meidän peräämme. Ehkä se on sittemmin päätynyt Metsästyskoirasta seurakoiraksi -palstalle.

Asiasta toiseen: kävimme huonekaluostoksilla. Meillä ei vielä ole olohuoneessa kunnon kalustusta, on vain vanhasta talosta lainassa oleva kulunut sohva ja matto.

Suhtauduin aika skeptisesti siihen, että pystyisimme hankkimaan kaiken tarvittavan yhdellä reissulla. Ei olisi kannattanut, sillä muutaman tunnin kiertelyn jälkeen olimme tehneet kaupat sekä sohvasta, matosta, sohvapöydästä, kahdesta nojatuolista että yhdestä lampusta. Ovatko ne nyt juuri sellaisia, kuin halusin tai halusimme, tuskin, mutta emme me edes tienneet, mitä lähdimme etsimään.

Silmä tottuu. Ja ehkä niistä pääsee eroon, jos ne osoittautuvat ihan kamaliksi.

Huonekalut tuodaan ehkä vasta ensi vuoden puolella. Se valaisin meillä jo on, sen me ostimme huoltoasemalta, kun kävimme juomassa sohvakauppojen harjakaiskahvit.

6.12. Pakko lisätä jälkikirjoitus. Sanoin tässä eilisessä päivityksessäni, etten olen nähnyt mm. susia enkä välitäkään nähdä. Tänä aamuna susiemo kahden pennun kanssa ylitti talomme edessä olevan pellon.

Pelargonia (muisto)

Pelargoniat talvehtivat vanhassa talossa. Tämä tuvan ikkunalla oleva yksilö ei malta lopettaa kukkimista ollenkaan. Se on nyt komeampi kuin kesällä, vaikka kesä lämpimällä aitan seinustalla, eri toten viime kesän kaltaisissa oloissa, oli niin suotuisa.

Tuvassa on talvella noin kymmenen astetta lämmintä. Salissa, jonka ikkunalla niin ikään on monta kesän paljon pahemmin väsyttämää lajitoveria, on talvella kylmempää. Kun talvi tosissaan tulee, tuon kaikki pelargoniat tupaan. Monet niistä ovat viettäneet siellä jo monta talvea. En ole mikään taitava huonekasvi-ihminen, enkä edes erityisen kiinnostunut niistä, mutta pelargoniat ovat aina olleet jotenkin vetoavia.

Ehkä se johtuu siitä, että kun olin 5-6 -vuotias, olin kauhean ihastunut Kari Kuuvaan, tuohon taitavaan, uuraaseen musiikintekijään, joka muutama päivä sitten kuoli.

Siihen aikaan, 1960-luvun alkupuolella, ilmestyi Kuuvan Vanha pelargonia -niminen kappale. Se oli niin suosittu, etten edes minä voinut välttyä siltä, vaikka kotimme ainoa musiikinkuunteluväline oli pieni matkaradio eikä sieltäkään usein musiikkia kuunneltu vaan uutisia ja Sosiaalista kirjelaatikkoa.

En lapsen mielessäni ymmärtänyt, miten korni Kuuvan haikealla paatoksella laulama kappale oli. Minuun upposi täysillä tarina mummosta, joka ikävöi hukkunutta vaaria ja jonka ikkunan alla lauloi katulaulaja. Sitä paitsi Kari Kuuva oli nuori mies ja tavattoman komea, minun mielestäni. Leikkasin hänen kuvansa Apu-lehdestä ja kiinnitin sen nuppineulalla sänkyni yläpuolelle. Sanoin Kuuvalle joka ilta hyvää yötä, heti Levolle lasken luojani jälkeen.

Niin että tästä se ehkä johtuu, rakkauteni pelargonioihin. Ja nythän minäkin olen jo mummo. 

Vihdoin meillä on oikea kompostori

Ostimme kompostorin. Meillä on nyt UKM Greeny, 250 litran muovipytty, pätevän näköinen laitos, jossa on lämpömittari ja kaikki.

Olen haaveillut "oikeasta" kompostorista jo monta vuotta. Meillä on itse tehty puulaatikko, johon olen vienyt talousjätteet ja josta olen saanut monta säkillistä hyvän näköistä multaa. Kuvittelen silti, että oikeassa kompostorissa, oikein kaupan kompostorissa jossa on lämpömittari ja kaikki, talousjätteemme muuttuvat paljon hienommaksi mullaksi paljon nopeammin ja paljon vähemmällä vaivalla.

Tiedän kyllä, ettei niin käy. On tämä kuitenkin nätimpi kuin se rähjäinen puulaatikko puutarhan nurkassa.

Mies paranteli kaupan tuotetta sen verran, että asensi tuon vihreän letkun. Se johtaa takana alhaalla olevaan reikään, josta mahdollisten nesteiden on määrä tulla ulos.

Meillä syntyy kompostiin vietävää yllättävän paljon. Säilytän tiskipöydän alakaapissa pientä kannellista ämpäriä, johon laitan munan- ja banaaninkuoret, suodatinpussit ja ruoantähteet. Ämpäri täytyy tyhjentää joka päivä.

Onko kompostorin hankkiminen kannattavaa? Tuskin ainakaan rahallisesti. Tämä yksilö maksoi tarjouksessa 299 euroa. Ostin vielä erityisesti kompostikuivikkeelle tarkoitetun astian ja kompostin möyhennykseen tarkoitetun työkalun, yhteensä 50 euroa. Lisäksi ostin kaksi säkkiä kompostikuiviketta, yhteensä 13 euroa. Tämä kaikki yhteensä tekee 362 euroa. 50 litran säkillinen puutarhamultaa maksaa 3,50 euroa. Kompostoriin ja lisävarusteisiin käyttämälläni rahalla olisin voinut ostaa 103 säkkiä multaa. Jos lasketaan, että hankin kasvukaudella vaikka 12 säkkiä ostomultaa niin kompostini alkaa tuottaa voittoa noin kahdeksan ja puolen vuoden päästä.

Mutta kuten kaikki puutarhanhoidosta kiinnostuneet tietävät, tämä ei ole se Juttu. Se on se, että omistan oikean kompostorin ja se tuottaa minulle iloa.

Kerron kyllä, miten kompostointi (toivottavasti) onnistuu. Pohja on jo peitossa.

Vain alle neuvolaikäisille

Työreissu osui tänään Raisioon, kaupunkipahaseen, jossa olen syntynyt. Tai tarkasti ottaen olen kyllä syntynyt Turussa, mutta lapsuuteni vietin Raision Kuloisissa.

Kävin tankkaamassa keskustan huoltoasemalla ja mitä näinkään: viereisellä tontilla hajotettiin parhaillaan minun neuvolaani!

Ei minulla ole ollut pienintäkään kaipuuta tai kaihoa vanhaa lastenneuvolarakennusta kohtaan, mutta auta armias kun näin, ettei sitä kohta enää ole. Sieppasin oitis kamerani ja kävin ottamassa kuvan.

Rakennus sijaitsi Kirkkoväärtinkujan varrella. En tiedä rakennuksen historiaa enkä neuvola-ajan jälkeisiä vaiheita, mutta sen tiedän, että 1960-luvun alussa tässä on ollut lastenneuvola ja minä olen käynyt siellä.

Muistan aina yhden tapauksen, muistin sen joka kerta, kun ohitin tämän talon ja minähän ohitin sen aikoinaan usein kun kävin koulua, joka on tien päässä.

Olin siis äitini ja isoveljeni kanssa neuvolassa, minun on täytynyt olla alle kouluikäinen. Odotimme pääsyä neuvolantädin pakeille. Istuimme kaikki vieretysten huoneessa, jossa oli leluja ja kirjoja. Meidän piti veljen kanssa istua paikoillamme ja olla valmiina käyttäytymään erityisen hyvin ja mallikelpoisesti. Hyvä ja mallikelpoinen käytös tarkoitti siihen aikaan sitä, että oltiin hiljaa ja liikkumatta.

Huoneessa oli keinuhevonen. En ollut koskaan saanut kokeilla sellaista ja katselin keinuheppaa kaikella sillä kaipauksella, mitä orastavan hevoshulluuden kynsissä kituva pikkutyttö voi tuntea.

- Saaksmää kokeilla tota, kuiskasin äidille (hyvinkäyttäytyvät lapset puhuvat kuiskaamalla, jos on ihan pakko sanoa jotain).

- Ei. Se on pienemmille lapsille tarkoitettu, äiti vastasi.

Nielin pettymykseni. Oli joitain vielä pienempiä lapsia, alle neuvolaikäisiä, jotka pääsivät keinumaan hevosen selkään. Minua varten se ei ollut.

Mitätön tapaus, mutta niin vain ne mitättömätkin voivat jättää ikuisia jälkiä lapsen mieleen.

Todellisen elämän Ikea-family

Meillä on koko alkuviikko koottu Ikeasta ostettuja huonekaluja. Viimeksi kasaan saatiin eteisen kaappi.

Kuvakulma on vähän huono, mutta se johtuu siitä, että rajasin kuvasta pois pahviröykkiöt, jotka odottavat ulko-oven edessä huomista kaatopaikkakeikkaa.

Vaatekaapin lisäksi meille on nyt hommattu tuosta mainiosta ruotsalaisesta huonekalu- ja lihapullapaikasta kaksi yöpöytää, kaksi hyllykköä, peili, lamppuja ja ruokapöydän alla häämöttävä matto.

Tykkään Ikeasta. Siitä, että siellä on halpaa, siitä, että siellä on paljon nättejä huonekaluja mutta myös siitä, että Ikea yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Tuntuu mukavalta ajatella, että tismalleen samanlaista vaatekaappia kuin me hankimme, kyhäävät samaan aikaan kokoon vaikkapa ranskalaiset Pierre ja Isabelle, islantilaiset Aslaug ja Hjörtur tai puolalaiset Augustyn ja Elzbieta. Samaa ihmetystä kokoomisohjeen kanssa, samoilla painotuksilla sanottuja kansallisia voimasanoja.

Kansainvälistä yhteyttä ja yhteisymmärrystä kerta kaikkiaan.

Arvostan tietysti suomalaista työtä ja suomalaista osaamista. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö voisi arvostaa kenen tahansa tekemää työtä ja kenen tahansa osaamista missä päin maailmaa vain. Meillä omasta osaamisestamme puhutaan, ikään kuin kaikki jostain muualta tuleva olisi jotain epäilyttävää kakkosluokan puuhastelua.

Tämä ei sitten ollut maksettu mainos. Ikea sai ihan täyden hinnan ostoksistamme ja kävimme vielä syömässä niitä lihapulliakin, niistä myös maksoimme.

 Seuraavaksi pitäisi löytää uusi sohva tuon vaalean tilalle, tuohan on vain lainassa vanhasta talosta ja moneen kertaan hiirenpissan tahrima.

Sohvaa ei kuitenkaan hommata Ikeasta, sohva-asioissa minä en heihin luota.

Tämä on nyt lopullista

Myimme toisenkin asuntomme Portsasta, kodin, jossa asuimme lähes 32 vuotta. Nyt meillä ei ole enää mitään taloudellisia kiinnityksiä minnekään muualle kuin tänne uuteen kotikaupunkiimme Laitilaan. Henkisiä tietysti sitäkin enemmän, asuvathan kaikki tyttäret perheineen Turussa.

Ja muistot, tietysti.

Syksyllä 1986 juuri näihin aikoihin teimme muuttoa. Punainen rättisitikka keinahteli ahkerasti Humalistonkadun ja Ratakadun väliä ja kuljetti omaisuuttamme, aika vähäistä kuitenkin. Suurimmat erät taisivat syntyä - kuten nytkin - kirjoista ja patjasta, joka jostain syystä teki monta reissua edes ja takaisin ennen kuin saimme kammettua sen autosta ulos.

Edessämme oli kova talvi. Pakkasta oli pitkään ja se oli tosi pakkasta se.

Kuva ei ole vuodelta -86 vaan vähän myöhemmältä ajalta. Myöhemminkin on ollut lunta ja pakkasta, niin uutta, että kaupunki näyttää erehdyttävän puhtaalta.

Ensimmäinen talvi oli ehkä vaativa, mutta en muista sitä enää. Oli hauskaa asua omassa kodissa ja suunnitella tulevia remontteja. Tutustua vähitellen naapureihin, joiden kanssa sitten kesällä ja monina tulevina kesinä vietettiin paljon aikaa pihalla.

Siihen aikaan taloyhtiössä asui vielä monia vanhoja ihmisiä. Nurmen pappa, herrasmies, joka oli asunut huoneen ja keittiön kodissaan 50 vuotta. Luodon täti, joka jäi kohta leskeksi ja joka sittemmin tykkäsi seurustella kesäaikaan avoimesta ikkunastaan pihan väen kanssa. Otimme hänet mukaan, kun Portsan Pubi avattiin ja kävimme isolla joukolla katsastamassa paikan ja edelleen joka joulu asettelen tarjottavia kolmiosaiseen vatiin, jonka saimme häneltä kiitokseksi jostain pienestä palveluksesta. Tädin seinän takana asui vanha nainen, jonka nimeä en nyt muista vaikka äsken vielä muistin ja jolla vielä 80-luvun alkupuolella kuului olleen iäkäs miesystävä, joka oli aikoinaan rakentamassa Mikaelinkirkkkoa.
Pihaan kuuluivat myös Götte ja Fransi, toraisa pari, joka vietti kesäpäivänsä penkillä keittiönsä ikkunan alla. Vasta hiljattain kuulin, että äkäinen pieni Götte oli entinen sirkusprinsessa, trapetsitaiteilija muistaakseni. Siinä he istuivat, tarkkailivat pihaa ja olivat varmaan sitä mieltä, että nykyajassa ei ole juuri mitään hyvää. Me nuoret naureskelimme heidän tapaansa riidellä alituiseen ja olimme varmoja, ettei meistä koskaan tulisi sellaisia...

Kuolleita kaikki.

Meille syntyi lapsia ja kun niitä syntyi muillekin, oli pihassa paljon elämää. Kesällä ovet pidettiin selkoselällään, kahvit juotiin rappusilla ja usein jonkun naapurin kanssa. Pidettiin pihajuhlia ja talkoita. Minä olin innostunut istuttamaan kaikenlaista. Kuvan ruusupensaat ovat istuttamiani, samoin eri puolilta pihaa löytyvät köynnöshortensiat, kartiovalkokuusi ja kuunliljat, jotka ovat tehneet jo lukemattomia jälkeläisiä. Osallistuimme pihakilpailuun ja voitimme ammattilaisen tekemän pihasuunnitelman. Toteutimme sitä parhaamme mukaan, yhteistuumin. Istutimme muun muassa muutamia marjapensaita lasten iloksi.

Muutaman vuoden päästä taloon muutti nainen, jonka mielestä kaupungissa kasvavat marjat ovat myrkyllisiä. Pensaat revittiin pois. Minua harmitti, mutta yhteispiha on yhteispiha.

Me hankimme kesäpaikan ja minulla ei enää ollut aikaa eikä intoa kaupunkipihalle. Nyt toinen noista ruusupensaistakin on jo hävitetty.

Tässä pihassa ja talossa on pidetty ristiäisiä, lastenjuhlia, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia ja juhlia muuten vain. On lähdetty häihin ja hautajaisiin. Nuorena oli helppoa ja luontevaa tutustua ihmisiin ja tuntea kuuluvansa joukkoon, vanhempana ei enää niinkään. Oli hyvä aika lähteä pois.

Myimme asunnon keskimmäiselle tyttärelle ja hänen miehelleen. Tuntuu tosi hyvältä, että elämä jatkuu näin, menee eteenpäin. Näin sen kuuluu mennä, ihmiset asettuvat hetkeksi omaan kohtaansa historiaa ja jatkavat taas kun ovat toivottavasti parhaansa tehneet.

Olen seissyt tuolla keittiön ikkunassa varmaan tuntikausia vilkuttamassa pois lähteville vieraille ja omille. Viimeksi, kun lähdin tuolta, pieni tyttärentytär seisoi tuolilla ikkunan takana ja vilkutti minulle. Hän tuskin tulee muistamaan aikaa, jolloin Portsa ei ollut hänen kotinsa.
   

Kuinka talomme toimii; vaatehuone

Talon suunnitteluvaiheessa haaveilin isosta, hienosta vaatehuoneesta. Siellä olisi erinomainen valaistus, kokovartalopeili ja tilaa tyylikkäälle penkille, johon voi istahtaa vetämään sukkia jalkaan. Tämän walk in garderobin vaatetangossa roikkuisi muutamia hyvälaatuisia ja toisiinsa sointuvia asuja ja hyllyillä kenottaisi pari kallista laukkua.

Sellaisesta vaatehuoneesta lähtee ihminen, joka käyttää vaaleanruskeaa villakangastakkia, kashmirneuleita ja kenkiä, joilla ei ole ikää paria kuukautta enempää. Joku unelmapirkko siis, mutta en minä.

Niinpä meidän vaatehuoneemme on tässä:

Emme ottaneet vaatehuoneeseen mitään sisustusta Sievi-talolta. En edes tiedä, mitä he olisivat tarkkaan ottaen toimittaneet, mutta muistaakseni tarjolla olisi ollut lähinnä avohyllyjä. Ne taas eivät ole käytännöllisiä jos ajattelee vaikka villapaitojen säilyttämistä tai mitä tahansa vaatepinoja. Meillä teepaidat ja villapuserot ovat nyt Ikeasta hankituissa koreissa tuossa yläkuvassa vasemmalla.

Puolipitoisten vaatteiden säilyttäminen on ollut ongelma ainakin minulle. Niitä ei oikein viitsi ripustaa samaan kaappiin tai vaatetankoon puhtaiden kanssa mutta ei niitä aina voi pyykkikoriinkaan laittaa. Aikaisemmin minulla oli aina jossain isompi tai pienempi kasa puolipitoisia vaatteita. Nyt ripustan ne yläkuvassa näkyvälle tangolle. Vastapäätä, toisella seinustalla, on vaatetanko, jossa on vain pesusta tulleita.

Yllä olevissa kuvissa vaatehuone on kuvattu sekä makuuhuoneesta että kodinhoitohuoneesta. Se, että molempiin on kulku, on kätevää.

Tässä on sitten se varsinainen vaatetanko. Molempien vaatetankojen päällä on hylly.

Vasemmalla näkyy pilkahdus vihreää - se on minun esiliinani, joka roikkuu seinällä olevassa naulakossa. Naulakko on erinomaisen tarpeellinen ja kätevä olemassa. Siihen voi ripustaa kylpytakin ja pyyheliinan ja mitä tahansa nyt täytyy.

Tilan voisi käyttää vielä paljon tehokkaammin, sillä se on korkea ja tyhjää seinäpintaa on vielä. Meidän tarpeisiimme tämä kuitenkin on hyvä tällaisena. Tämä on mietitty mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi juuri meille, juuri sen mukaan, mitä oikeasti tapahtuu eikä sen, mitä olisi hienoa kuvitella tapahtuvan. Niin kuin vaikka niitä kashmirneuleita sun muita.

Tänne mahtuisi tuoli tai pieni penkki, mutta toistaiseksi en ole kaivannut sellaista. Peilille ei ole paikkaa.

Vaatehuone toimii hyvin. Ainoa, minkä tekisin nyt toisin on se, että ottaisin Ikeasta umpinaisempia koreja, niitä, joista pienimmätkään tavarat eivät putoa pohjasta läpi.

Voiko unelmatyöstä jäädä eläkkeelle?

Minulla on työ, joka monestakin kulmasta katsottuna täyttää unelmatyön vaatimukset. Voin itse laatia aikatauluni, päättää vapaapäivistäni ja vaikuttaa tulokseen. Ikäviä esimiehiä tai työkavereita ei ole, eipä tosin mukaviakaan. Työ on usein todella mielenkiintoista ja joskus jopa hauskaa.

Freelance-kirjoittajana en ole koskaan ajatellut, että olisin väärällä alalla. En tiedä mitään, mikä voisi olla parempaa työnä.

Teen noin 250 lehtijuttua vuodessa ja vedän kansalaisopiston kirjoittajakurssia. Ajattelin pitkään, etten koskaan jää eläkkeelle.

Nyt olen vähitellen tullut toisiin ajatuksiin. Jospa sittenkin, jonkun ajan päästä. Tällä talolla ja muutolla on jotain tekemistä asian kanssa, luulen.

Tänään minulla oli päivä, joka tuntui melkein vapaapäivältä, kun ei tarvinnut lähteä minnekään. Kirjoitin aamupäivän ja kun työn alla oli enää puhelimessa odottava tekstiviesti ihmiseltä, jolta havittelen haastattelua:"Olen palaverissa, soitan, kun vapaudun", otin puhelimen mukaan ja menin haravoimaan.

Pihatammi on varistanut melkein kaikki lehtensä. Niiden haravoiminen ja kärrääminen ulkosaunan taakse lehtikompostiin kävi tämän päivän liikuntasuorituksesta. Yritän muistaa joka päivä liikkua edes vähän, muuten täällä maalla käy huonosti. Siinäkin on yksi asia, mitä kaupungissa ei ehkä osaa ajatella; maalla hyötyliikuntaa ei tule ollenkaan yhtä helposti kuin kaupungissa, jossa voi kävellä joka paikkaan. Täällä "joka paikkaan" on aina liian pitkä matka.

Siinä minä sitten haravoin ja mietin näitä eläkejuttuja. Ikäni puolesta en vielä voi ryhtyä eläkeläiseksi vaikka tahtoisin, mutta ei mene enää monta vuotta kun jo voisin. Sitten ei enää tarvitsisi ajella pitkin maakuntaa juttujen perässä eikä valvoa aamuöisin murehtimassa liian pian koittavaa deadlinea. Olisi aikaa keskittyä johonkin kunnolla, ryhtyä vaikka noudattamaan säännöllisiä ruoka-aikoja. Tai ruoka-aikoja ylipäätään.

Puhelin ja kalenteri odottivat soittoa pihakeinussa, joka piti maalata ties koska ja joka hitto vie maalataan ensi keväänä. Puhelukin tuli lopulta ja haastattelu sovittiin. Haastateltava ehdotti aikaista aamua, minä vähän myöhempää ajankohtaa. Tällaiseksi olen tullut - en lähde minnekään aikaisin aamulla jos ei ole ihan pakko.

Mutta voiko unelmatyöstä jäädä eläkkeelle? Mitä, jos siitä ei toivu?

Sisustusjuttu

Kuvassa kodinhoitohuoneen uusi matto, jonka kudoin tällä ja viime viikolla. Käytin siihen kaiken kangaspuissa olleen loppuloimen ja sekalaisen kokoelman kuteita. Osa on poppanakudetta kaksinkertaisena.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, joka oli itsellenikin yllätys kun en suunnitellut yhtään, aloin vain kutoa.

Tämä oli johdatus itse aiheeseen, sisustamiseen.

En ole julkaissut juuri mitään sisustuskuvia enkä tiedä, kuinka innokkaasti julkaisisin, vaikka olisi mitä julkaista. Sitä asiaa ei tosiaan tarvitse nyt ratkaista, sillä talon sisustaminen on pahasti kesken, jopa niin, ettei sitä oikeastaan ole edes aloitettu. Huonekaluja on juuri ja juuri sen verran kuin tarvitaan, lattialla on joitakin mattoja, ei muuta. Ei verhoja, ei tauluja, ei mitään koristeita missään eikä edes lamppuja joka huoneessa.

Asia ei vaivaa minua yhtään. Voisin ihan hyvin elää näin.

Tai sitten vain uskottelen itselleni, että voisin. Mattojen ja verhojen ja huonekalujen miettiminen on hankalaa, kun vaihtoehtoja on niin kauhean paljon. Näin kun ei ole mikään intohimoinen sisustaja saati armoitettu tyyliniekka, väärien valintojen riski on melkoinen.

Yksi ilmeinen huti tuli jo tehtyä. Lähdimme ostamaan lamppua olohuoneeseen ja tulimme kotiin kylpyhuonevalaisimen kanssa. Emme me sitä suinkaan olohuoneeseen tarkoittaneet vaan makuuhuoneeseen, sain nimittäin päähäni, että se näyttäisi hyvältä sängyn päädyssä.

Onneksi lamppua ei ehditty kiinnittää seinään, sillä tulin aika pian järkiini ja tajusin, että kylpyhuonevalaisin lukulamppuna ei näytä vain typerältä vaan myös omituiselta. Mitä ihmettä mahdoin ajatella?

Luulen, että tällä kaikella on jotain tekemistä ikääntymisen kanssa. Nuorena minäkin lentelin tavaroiden perässä kuin harakka, haalin jos jos jotakin yhtään ajattelematta. Nyt näen kaiken paitsi sellaisena kuin se on, myös sen seurauksina. Tarkoitan sitä, että esimerkiksi pitkä ja vaalea pellavainen käytävämatto on paitsi tosi kaunis myös painava ja hankala puhdistaa samoin kuin mikä tahansa huonekalu voi olla hieno ja toisaalta raskas siirreltävä ja ahdas imuroida alta.

Yksi, mikä ihan varmasti johtuu ikääntymisestä on se, että valintojen tekeminen on vaikeaa. Luulisi, että mitä enemmän on kokemusta ja näkemystä, sitä helpommin tietäisi, mitä tahtoo, mutta asia onkin ihan päinvastoin. Ei se ainakaan mihinkään tavaroihin päde.

Se olohuoneen lamppu olisi kyllä hyvä pikapuoliin löytää. Onhan meillä sentään olohuoneessa sohva ja nojatuoli, joka kävi peräti verhoilijalla. Niissä voisi joskus istua, mutta kun nyt on jo melkein koko ajan pimeää, ei viitsi.

Miten talomme toimii: pohjaratkaisu

Kuva on Sievitalon sivuilta, malli Pihlaja 156 eli tämä meidän talomme. Oma versiomme tästä on melkein samanlainen kuin kuvassa. Pieniä muutoksia on tehty:

- Pukeutumistilaa ei ole, se käytettiin vaatehuoneen hyväksi. Meillä on siis yksi yhtenäinen, kuvassa olevaa isompi vaatehuone, josta on käynti sekä makuuhuoneeseen että kodinhoitohuoneeseen.

- Talon päädyssä meillä on lämmin kuisti, kuvassa  on vain terassi.

- Kaksi muuta terassia vaihtoivat paikkaa siten, että isompi on meillä keittiön ikkunan alla ja pienempi olohuoneen puolella.

Pohja on mielestäni oikein toimiva. On hyvä, että kodinhoitohuone ja vaatehuone ovat vierekkäin.

En ole vielä keksinyt mitään, minkä tekisin toisin jos aloittaisimme alusta. Olen edelleen valtavan tyytyväinen päädyn kuistiin, se tekee talosta todella paljon paremmin toimivan. Kuistista on tullut meidän oma sisäänkäyntimme ja sinne jätetään kengät, saappaat ja takit. Varsinaisessa eteisessä meillä ei vielä ole mitään, ei edes kaappeja, sillä vakiokaapit jätimme pois. Iso, typötyhjä eteinen on ylellisyyttä, jos mikä. 

Me asumme talossa kahdestaan, mutta uskoakseni tämä toimisi ihan hyvin myös isomman perheen kotina.

Kodinhoitohuoneen malli on ihan ehdoton. Se on nyt oikea huone, eikä vain käytävän varrelle sijoitettu pesukone.

Olohuoneessa on korotettu sisäkatto, mikä tuo mukavasti tilan tuntua.

Minä en keksi tästä mitään parannettavaa, mutta jos joku keksii, olisi mukava kuulla.

Kotoutumista

Keittiön ikkunasta paistava aurinko oli yksi unelmistani. Portsan keittiöön, niin nätti kuin se muuten mielestäni oli, ei koskaan paistanut. Tässä sitä nyt on, syyskuun varovainen kajastus seinälle, jolla ei vielä ole mitään muuta.

Nyt asumme talossa, mutta missä vaiheessa tästä tulee koti?

Nautin siitä, että täällä on kuivaa ja lämmintä eikä mistään vedä. Käyn sisävessassa kuin olisin aina tehnyt sitä tällä tontilla enkä uhraa ajatustakaan vaaleansiniselle, pitsiverholla koristetulle ulkohuusillemme joka sentään oli olevinaan niin hieno, kun se muutama vuosi sitten valmistui.

Tungen pyykkiä koneeseen (mistä sitä koko ajan riittää?) ja nautin siitäkin, että voin viedä ne ulos kuivumaan ilman, että täytyy astua yhtään rappusta ylös tai alas. Kaikki on niin helppoa ja mukavaa.

Silti käyn välillä vanhassa talossa huokaisemassa. Istun hämärässä tuvan penkillä ja kuuntelen hiljaisuutta. Olen kuin lomalla paikasta, jossa suoritetaan uudessa talossa asumista.

Vähitellen tämä muuttuu, niin uskon. Jos joku tutkisi - ehkä on tutkinutkin - muuttajien tunteita, ne menisivät varmaan suunnilleen näin, kaikilla. Alun outous vaihtuu vähitellen arkisuuteen, tottumukseen ja sitten, jonain päivänä, tunteeseen siitä, että ollaan kotona.

En pelkästään odota, että kotiudun, teen sen eteen jotain. Tällä viikolla menin kahteen uuteen harrastusryhmään. Maanantaina ojentelin kinttujani kansalaisopiston kehonhuoltotunnilla ja tänään koikkelehdin lavisjumpassa. Se, että minulla on harrastuksia täällä on merkki siitä, että olen asettunut pysyvästi enkä enää lähde talveksi kaupunkiin, kuten ennen.

Jos täysin tanssitaidottomana kuusikymppisenä pystyn oppimaan lavatanssijumpan askelkuviot, pystyn kai ottamaan myös uuden kodin haltuuni.
Tosin ensin mainittu tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta tavoitteelta; aamun jumppatunnilla olin kuin jalkapuoli heinäsirkka, epävireessä ja koko ajan väärinpäin.

Mitä muuttovalmis talo maksaa

Maksoin äsken viimeisen erän talostamme ja päivitin samalla "Mitä lysti maksoi" -sivun. Sieltä voi nyt katsoa tarkemmin, mitä mihinkin meni, vaikka pitää tunnustaa, etten pystynyt olemaan niin sentintarkka kuin alussa lupasin. Ihan jokaista hankintaa ei ole ole muistettu laittaa ylös.

Kuva liittyy raha-aiheeseen sillä tavalla, että somisteeksi asetellut puutarhakalusteet ovat kaikki vanhoja ja kuluneita eikä uusista ole juuri nyt toivoa. Tästä voinee päätellä jotain.

Kulujen suhteen - vaikka ne eivät sentilleen olekaan tiedossa - olen yrittänyt olla mahdollisimman rehellinen. Tiedän, että kun ihmisten alkaa tehdä mieli omaa taloa, ensimmäinen ajatus on raha, riittääkö se, kuinka paljon tarvitaan ja kuka tietää? Googlettelin itsekin monet kerrat hakusanoilla "Mitä muuttovalmis talo maksaa" ja luin keskustelupalstoja, joissa asiasta puhutaan. Ihmettelin, miksi ihmiset saavat tästäkin asiasta riidan aikaiseksi; kai nyt jokainen oman talonsa hinnan tietää. En vieläkään ymmärrä, mitä vänkäämistä siinä on.

Oman talomme hinnaksi tuli 250288.81 euroa. Tonttia meidän ei tarvinnut ostaa, se oli valmiina.

Rahanmenoa on vielä tiedossa, esimerkiksi pihaan pitää tuoda lisää soraa ja aurinkopaneelit ja vesi-ilmalämpöpumppu hankitaan. Mutta nyt itse talo on valmis ja me voimme asua siinä.

Kun teimme talokauppaa Sievitalon toimistossa, edustajat esittivät laskelman kustannuksista. Muistaakseni se pitää nyt aika hyvin paikkansa. Kulujen suhteen ei tullut mitään suuria yllätyksiä.

Rahaa olisi mennyt vähän vähemmän, jos emme olisi ottaneet mitään perustoimituksesta poikkeavaa. Nyt lisähintaa toivat puiset työtasot, vesikiertoinen takka, perusmalliston ulkopuolelta otettu tapetti, seinään kiinnitetyt vessanpöntöt, kuisti ja varmaan jokin muu vielä jota en nyt muista.

Rakennussiivouksen ja jätteiden kuljetuksen pois tontilta olemme hoitaneet itse. Tai mies on hoitanut lähes kokonaan yksin, kun totta puhutaan. Jätemaksuja tuossa loppuhinnassa on kyllä mukana.

Toivottavasti tästä on apua jollekin, joka parhaillaan laskee rahojaan ja miettii, uskaltaisiko ryhtyä.

Kuinka talomme toimii; keittiö

Olen nyt käyttänyt uutta keittiötämme sen verran, että kaikkea on kokeiltu useampaan kertaan. Tiedän, millaista täällä on laittaa ruokaa ja kuinka tarkoituksenmukaisia laatikot ja kaapit ovat. Tässä siis tietoa teille, jotka suunnittelette uutta keittiötä.

Omega-keittiömme on melko lailla juuri se, mikä Sievitalon Pihlaja 156 -malliin kuuluu. Kalusteet ovat jämäkän tuntuisia, saranat vaikuttavat luotettavilta ja kaikki on asennettu erinomaisesti. En ole keksinyt mitään huomautettavaa tässä suhteessa.

 Kalusteet ovat hellaa lukuunottamatta niillä paikoilla, joissa ne talokirjan mallissa olivat. Hellan halusin kulmaan, sillä muuten se olisi tullut saarekkeeseen ja sitä myöten myös liesituuletin olisi ollut keskellä kattoa ja näköalan tiellä.

Olen kulmaratkaisuun todella tyytyväinen. Nyt voin hellan edessä seistessäni katsella samalla ikkunasta ulos ja mikä tärkeintä, saareke on pelkkänä laskutilana eikä minun mielestäni rumaa liesituuletinta ole. Vesipiste on myös mukavasti käden ulottuvilla.

Kulmaratkaisusta tuli lisähintaa, jos en väärin muista. Lisähintaa tuli myös tammipuisista työtasoista. Ne käsittelimme värittömällä Osmocolorilla mitä kyllä suosittelen, sillä muuten puutasoihin jää helposti jälkiä.

Lisähintaa tuli myös tästä kaapista:

Tämä on aivan ehdoton! Vetolaatikoista tavarat löytää helposti, laatikot painuvat pehmeästi kiinni ja samoin tekee ovi - kuten myös kaikki muut ovet ja laatikot. Tästä kannattaa maksaa.

Hella on se, mikä vakiotoimitukseen kuuluu, Rosenlewin induktioliesi. Murheenkryyni.

Jos joku tietää konstin, jolla tällaisen tason saa pidettyä puhtaana ja siistinä, kertokoon sen nyt tai vaietkoon iäksi. Minä en tiedä. Nyt jo, vähäisen käytön jälkeen, hellassa on jälkiä ja tahroja, jotka eivät lähde millään. Olen tietysti ostanut ainetta, joka on tarkoitettu juuri tällaisille liesitasoille ja sen lisäksi kokeillut monta muuta ainetta, mutta ei. Ei onnistu.

Muuten hella on hyvä, nopea ainakin.

Toinen vähän hankalan tuntuinen paikka on roskiskaappi.

Kaapin hyvä puoli on se, että siinä on metallipohja. Puhtaana pitäminen on siis sen osalta helppoa. Kaapin huono puoli taas on se, että se on liian pieni. Roskisvaunuun, joka muuten kulkee aika huonosti, mahtuu kaksi pientä ämpäriä. Teoriassa toinen voisi olla kompostiämpäri mutta ei tässä tapauksessa, sillä kompostijätteet laitan tuohon valkoiseen, kannelliseen ämpäriin.

Täytyy varmaan ainakin siirtää tuo hylly vähän ylemmäs ettei alapuoli tunnu niin ahtaalta kuin nyt. Tällaisena tämä ei oikein toimi.

Keittiöiden suunnittelijat saisivat suunnitella isompia jätekaappeja. Jätteiden määrä ei tietääkseni ole vähenemässä ja meiltäkin sitä syntyy ihan kiitettävästi. Olen kyllä tunnollinen kierrättäjä ja kompostiämpärin lisäksi meillä on omat kierrätyskassit pulloille, lasille, metallille, kartongille ja paperille. Ne ovat kodinhoitohuoneen kaapissa, mistä ne on helppo ottaa mukaan ja viedä kierrätyspisteeseen. Silti tuohon varsinaiseen jäteämpäriin riittää siihenkin kaikenlaista.

Kokonaisuutena olen keittiöön oikein tyytyväinen. Voin suositella.

Talomme on valmis

Meillä oli eilen Sievitalon puolesta luovutustarkastus. Muistona käynnistä pöydällä odotti onnittelukortti ja komea viherkasvi. Minä en valitettavasti voinut olla todistamassa luovutusta, mutta mies oli.

Nyt on aika katsoa, miten homma onnistui, mikä oli hyvää ja mikä huonoa. Aloitetaan hyvistä puolista:

- Talo on hyvä ja juuri sellainen kuin piti.
- Rakennusaikana näimme paljon todella vaikuttavaa ja ammattimaista työtä, kuten esimerkiksi:

Sievitalon oma timpurikaksikko, joita nimitin Pohjanmaan miehiksi kun en oppinut muistamaan heidän nimiään.
Tavattoman reipas ja hienoa työtä tehnyt maalaripariskunta.
Peltikaton tekijät.
Keittiöasentajat.
Viimeistelytimpuri.
Maanrakennusyritys, joka rakensi tämän mäen jonka päällä talo seisoo.
Perustusten tekijät.

Ainakin nämä ja jonkun varmaan unohdin.

Miinuksen puolelle taas menee ennen muuta prosessinhallinta. Siinä Sievitalolla on kehittämisen paikka, sillä se, miten sujuvasti työmaa hoidetaan, vaikuttaa asiakaskokemukseen ihan yhtä paljon kuin itse lopputulos, ehkä enemmänkin.
Asiakkaina me olisimme tarvinneet paljon enemmän tietoa siitä, mitä milloinkin on tekeillä. Ei haittaa, vaikka mitään ei tapahtuisi moneen päivään, jos asiakas tietää sen. Tämä tiedottamisen ja kaikesta selvillä olemisen epäkiitollinen tehtävä kuuluisi kai lähinnä työpäällikölle, jonka työtaakka näkyy jo ennestään olevan niin raskas, että meidänkin aikanamme työpäällikkö vaihtui kaksi kertaa.

Huonon tiedottamisen lisäksi hämmästystä herätti myös rakennustarvikkeiden logistiikka, jossa ei välillä tuntunut olevan mitään tolkkua. Esimerkiksi ikkunat tuotiin pihalle viikkoja, ellei kuukausia ennen kuin niitä tarvittiin.

Se, että talo on nyt tietääksemme kaikin puolin hyvin tehty ja kunnollinen, on myös sen ansiota, että mies on voinut olla rakennuksella koko ajan. Hän on tehnyt tosi paljon, pitänyt työmaan siistinä ja seurannut, miten kaikki sujuu. Ilman tätä valvovaa silmää moni asia voisi olla toisin. Tällä kokemuksella sanonkin, että se rakennuttaja, joka ei pysty itse olemaan rakennuksella mukana, voi vain toivoa parasta. Toinen hirmuisen tärkeä asia on hyvä vastaava mestari. Meidän vastaavamme ansaitsee kyllä suuren kiitoksen siitä, että hän piti tarpeen vaatiessa tiukasti meidän puoliamme.

Minun on mahdotonta verrata omaa rakennuttajantietämme mihinkään toiseen kun kerran olemme asialla ensimmäistä kertaa. Se, mitä olen nettikeskusteluista lukenut näitä juttuja on saanut minut kuitenkin ajattelemaan, että kaiken kaikkiaan meillä taisi mennä aika hyvin. Täällä ei tapahtunut mitään ihan kauheaa ellei sellaiseksi lasketa sitä yhtä harrastajatimpuriryhmää, jolla ei ollut edes työkaluja ja joka oli kyllä kova yrittämään mutta väärällä alalla. Sekin oli enemmän koomista kuin traagista.

Talon piti olla valmis huhtikuun lopussa, mutta se oli vasta elokuussa. Tämäkin vielä.

Rakentamisen kustannuksia voi katsoa "Mitä lysti maksoi" -sivulta. Lisään sinne vielä viimeisen maksuerän talosta kunhan saamme laskun. Kustannusten suhteen ei tullut mitään yllätyksiä, tiesimme, että lysti on kallista ja kallista oli.

Talo on valmis, mutta blogi ei pääty tähän. Tulen vielä kertomaan kokemuksia talossa asumisesta ja sen kustannuksista niiden iloksi, jotka vasta miettivät omaa projektiaan.







 

Tänään, kun täällä ajettiin rallia

Vanhan talon siivous jatkui tänään, pesin ikkunoita ja ripustin puhtaita verhoja.

Työ ei tullut valmiiksi, jäljellä on vielä - varjelkoon! - yli 200 ruutua. Totta: jos laskee jokaisen ruudun erikseen ja sen, että ne pitää tietysti pestä molemmin puolin niin kyllä siitä noin paljon tulee. Tänään pesin 108.

Tuli nyt sekin laskettua. Hyvä mieli siitä kumminkin tulee, kun saa puhdasta jälkeä ja jonkun asian kuntoon, vaikka vain vähäksi aikaa kuten siivoamisen kanssa aina on.

Tänään täällä sai puuhastella kaikessa rauhassa, sillä olimme jokseenkin jumissa, koko kylä. Täällä kun ajettiin rallia.

Kävin pikaisesti kylätien varressa ottamassa kuvan. Tie oli varattu ralliautoille koko päiväksi, joten meillä kyläläisillä ei ollut mitään asiaa sinne. Vauhdikasta menoa, joka varmasti jakaa mielipiteet. Ne, jotka asuvat tien reunassa, tuskin ilahtuivat näistä pöllyttäjistä ja potentiaalisista seinään törmääjistä. Eläintiloista puhumattakaan, mutta kaipa kaikki hevosenomistajat veivät omansa jonnekin kauas jo aamulla.

Uudessa talossamme on tapahtunut sen verran, että Vesivekin miehet kävivät eilen korjaamassa rännit. Nyt talo on valmis.

Tapasin pari päivää sitten erään ihmisen, joka meidän laillamme on muuttanut kaupungista maalle ja rakentanut talon kesämökkinsä läheisyyteen. Hänen talonsa ei ole vielä valmis, vaikka sitä on rakennettu jo seitsemän vuotta. Viivästys ei ole minkään talotehtaan syytä vaan sen, että he rakentavat itse eivätkä ole saaneet aikaiseksi.

Että jos tässä jostain on syytä olla todella, todella kiitollinen niin siitä, että meillä sen verran vielä järki pelasi, ettemme edes harkinneet rakentavamme itse mitään.

Onhan tämä meidän rakennushankkeemme myöhässä siitä, mitä suunniteltiin, mutta hyvänen aika sentään; tämä aloitettiin vajaa vuosi sitten ja nyt on kuitenkin jo valmista. Kaikki on lopulta kovin suhteellista, se pitää aina muistaa.

Kuinkahan moni talotehdas pystyy todellisuudessa pitämään kiinni muuttopäivistä, joita asiakkaille luvataan? Kun tietää miten monesta muuttujasta talon rakentaminen riippuu, tuntuu ilmeiseltä - näin jälkiviisaana - etteivät asiat kerta kaikkiaan voi mennä niin hyvin, että mitään viivästyksiä ei tule. Olisi rehellisempää sanoa, että talonne tulee todennäköisesti valmiiksi silloin ja silloin. Mutta kun me ihmiset olemme niin tyhmiä niin mehän pitäisimme tuollaista toimintaa arveluttavana ja epäammattimaisena vaikka asia olisi juuri päinvastoin. Sehän se vasta olisi rehellisen miehen puhetta.

 

Verhot vai ei?

Vielä muutama kuukausi sitten en olisi kysynyt tätä, ei käynyt mielessäkään. Tietysti ikkunassa on verhot, totta kai on. Mikä ihmeellinen muoti se on, että ikkunat jätetään paljaiksi, merkillistä erikoisuudentavoittelua vai laiskuuttako kenties vai mitä kummaa? Lapsiraukat, jotka joutuvat elämään verhottomissa kodeissa!

Nyt on kuitenkin käynyt niin, etten yhtään haluaisi laittaa verhoja ikkunoihin. En näihin ikkunoihin, en muihinkaan. Enkä laita, en, ennen kuin siltä tuntuu.

Näköalassa ei ole valittamista - aika harvalla on pihatammi ikkunan edessä - ja rakastan tuota valoa, joka ikkunoista tulee. Kun aloimme suunnitella taloa, yksi suurimmista toiveistani oli, että talo on mahdollisimman valoisa. Miksi sitten peittäisin valosta yhtään sädettä, jos ei ole pakko?

Mitä tulee niihin kieroon kasvaviin lapsiraukkoihin, niin sellaisia täällä ei kasva ja jos aikuiset lapsemme joskus ovat meitä jostain kiittäneet niin se ei muistaakseni koskenut sitä, että kotona oli verhot ikkunoissa.

Talossa on nyt pidetty lopputarkastus. Tätä ei kuitenkaan vielä ole Sievi-talon puolelta luovutettu meille, mutta se tehtäneen ensi tilassa. Pihla-ikkunoiden asentaja kävi viime viikolla ruuvaamassa ikkunaristikot kiinni, nekin on nyt kunnolla hoidettu. Ainoa asia, joka edelleen on kesken on se, että vesiränneistä vesi vuotaa yli ja vääriin paikkoihin. Tämän asian kuntoon saattaminen tuntuu kovin vaikealta.

Viime viikolla täällä kävi kaksi miestä, jotka sanoivat tulevansa katsomaan rännejä mutta jotka sitten paikan päällä ilmoittivat, ettei se kuulukaan heidän tehtäviinsä. Tai ainakin olin kuulevinani puhelimessa, että rännimiehiä on tulossa, mutta kello oli siinä vaiheessa kovin vähän vasta ja voi olla, että ymmärsin väärin. Korjaamatta ne rännit nyt kumminkin ovat.

Tässä ollaan kuulkaa kohta siinä pisteessä, että päästään ynnäämään projektin plussat ja miinukset. Ei ihan vielä, mutta melkein.

Tavarat paikoilleen

Kun joku muuttaa, häneltä tavataan kysyä aika pian, että jokos tavarat ovat löytäneet paikoilleen. Tyhmä kysymys, sillä  yksikään tavara ei löydä itsekseen minnekään vaan joka ikinen,

pieninkin

pitää kääriä, pakata, sulloa, kantaa, purkaa, pestä, kantaa taas ja viimein arvioida tarvitseeko ehkä sitä ja jos, niin missä.
Joten nyt voin olla ainakin vähän tyytyväinen siitä, että tästä

On päästy tähän:

Kuvat ovat vanhasta talosta, jonka tuvassa muuttotavaramme olivat välivarastossa matkalla Portsasta tänne uuteen taloon Laitilaan.

Siivosin tupaa koko illan, vein kaiken ulos tuulettumaan, pesin lattiat. Minun käy sääliksi vanhaa taloa, en tiedä, kuka sitä enää käyttää. Minä itse käytän sen verran, että käyn kutomassa tuvassa olevilla kangaspuillani, mutta en kovin usein. Viimeksi kudoin edellisjoulun alla kun minuun iski pakottava tarve saada joulumatto. Tein vimmatusti sitä joulumattoa, joka on yhä keskeneräisenä puissa ja joka ei edes olisi sopinut minnekään.

Tyhjissä, asumattomissa taloissa on jotain kauhean surullista.

Uudesta talosta ei ole paljon kerrottavaa. Lopputarkastus on perjantaina. Niin ja osoitteemme, se muuttui taas. Kaupungin maanmittausvirkamies oli sitä mieltä, että meille oli annettu väärä osoite ja niinpä hän antoi meille uuden. Nyt pitää kirjoittaa taas uudet osoitteenmuutoskortit ja ilmoittaa muutenkin sinne ja tänne.

Rakentamisen jälkeinen masennus

Kuvan marjasaalis ei ole suuren suuri, mutta sillä on vissi merkitys, se kuvaa siirtymistä uuteen aikaan.

Selitän: aikaisemmin olen suhtautunut tällä tontilla oleviin marjapuskiin yliolkaisesti, hoitanut miten kuten ja jättänyt marjat linnuille sikäli kuin emme ole pistelleet niitä suoraan puskista. Minä en säilö juuri mitään enkä varsinkaan keitä mitään sokerimehuja.

Nyt tunnen kuitenkin, että kun kerran omistan ison pakastimen, olen täällä pysyvästi JA kasvatan (jonkun toisen istuttamia) marjapensaita, on oikeus ja kohtuus, että kerään vähän marjoja pakkaseen. Ne ovat oikein hyviä bulgarianjogurtin kanssa, ilman sokeria. Niin että tässä niitä nyt on.

Puskan juurella kykkiessä oli aikaa ajatella. Ajattelin muun muassa sellaista asiaa kuin rakentamisen jälkeinen masennus. Onko sitä? Tunnistaako joku?

Synnytyksen jälkeistä masennusta on, sen tiedän. Talon rakentaminen kestää normaalisti suunnilleen yhtä kauan kuin vauvan odotus ja on omalla tavallaan yhtä rankkaa. Odotetaan jotain ihanaa, kärsitään vaivoja ja sitten kun se ihanuus saadaan sisimpään valahtaa jokin ontto kummajainen, tyhjyyden tyhjyys joka mustaa kaiken ja vie merkityksen kaikelta muulta paitsi  hartaalta ja täyttymättömältä toiveelta, että saisi nukkua yhden yön kunnolla.

Meidän vauvastamme tosin tulee ennätysmäisen yliaikainen, sillä laskettu aika on ylittynyt jo 16 viikkoa.

Käynnistystä odotellaan, mutta taitavat lääkärit olla lomalla.

Talotekniikasta

Uusi omakotitalo on monimutkainen laitos. Kaikkien koneiden ja laitteiden tarkoituksena on tietysti tehdä elämästä mukavaa mahdollisimman vähillä kustannuksilla. Toissijainen, joskaan ei yhtään vähemmän velvoittava tarkoitus on myös täyttää rakennusmääräyksiä, joissa ei aina tunnu olevan järjen häivää.

Oman rakennushankkeemme suunnitteluvaiheessa olimme vielä sitä mieltä, että talo lämpiäisi maalämmöllä. Lopulta maalämpö kuitenkin hylättiin kokonaan ja päälämmönlähteeksi valittiin Tulikiven vesikiertoinen takka. Lisäksi meille on tulossa aurinkopaneeleita sekä vesi-ilmalämpöpumppu. Konehuone näyttää tältä:

Kuvassa näkyvät laitteet ovat vasemmalta ylhäältä lukien lämpimän veden paisuntasäiliö, jonka alapuolella on harmaa painesäiliö vesipumpulle. Sininen pötikkä on rauta-mangaanisuodatin. Oikealla ylhäällä on ilmastointilaite ja sen alapuolella 500 litran hybridisäiliö. Oikealla näkyvät mustat putket odottavat niitä aurinkopaneeleita ja vasemmalla on tilaa vesi-ilmalämpöpumpulle. Se, ettei viimeksi mainittuja vielä ole johtuu siitä, ettei niihin juuri nyt ole varaa.

Takka puolestaan on tämä tässä:

Takasta lähtee, ylhäältä oikealta, kupariputkia, joissa vesi kiertää lattialämmitykseen. Tätä laitosta emme ole vielä testanneet joten en tiedä sitäkään, miten tuo sivussa oleva leivinuuni kuumenee. Pitää odottaa viileämpiä ilmoja.

Puita, joita tämä takka tulee nielemään, saamme ilmaiseksi omasta pikku metsästämme. Olemme täysin tietoisia siitä, että vanhemmiten emme enää jaksa tehdä pieniäkään metsätöitä, mutta sitä varten on näitä muita systeemejä.

On mielenkiintoista nähdä, mitä talossa asuminen tulee maksamaan varsinkin sitten, kun kaikki suunnitellut laitteet on saatu käyttöön.

Vesi meille tulee porakaivosta ja jätevedet menevät asianmukaisiin jätevedenkäsittelypyttyihin, joista en edes yritä kertoa enempää. Isoja ovat, sen tiedän.

Vedenkäsittelyssä uuden ja vanhan talon kontrasti on valtava. En tiedä, miten oikein suhtautuisin siihen, että kahden ihmisen melko vaatimatonta talousvettä käsitellään niin pontevasti ja lähes tieteellisen tarkasti kun se tähän asti on käynyt niin, että haen kaivosta ämpärillisen vettä ja kuskaan siitä jonkin ajan kuluttua suurimman osan likaämpärillä ulos. Se, mitä jää, menee alas kompostoivan ulkohuusin reiästä. Jollain tavalla tämä menetelmä tuntuu paljon järkevämmältä kuin se, mikä nyt uudessa talossa on.

Mutta tämä on nyt tätä nykyaikaa ja meidän vanhojenkin on pysyteltävä ajan hermolla. Kehitys kehittyy ja sitä rataa.

Loppu on käsillä

Tämän kuvan pääasia ei ole terassille kannettu keinutuoli, ei takaa pilkottava ilta-aurinkokaan, vaan se, että ikkunassa on ristikko paikoillaan! Eikä vain tässä ikkunassa vaan kaikissa muissa myös.

Pihlan asentaja tuli eilen eikä aikaakaan, kun ristikot oli laitettu. Ammattimieheltä onnistuu, vaikka ristikot eivät ihan millintarkasti sopineetkaan. Lähtiessään hän lupasi vielä tulla varmemmaksi vakuudeksi  ruuvaamaan ristikot kiinni.

Nyt rakennusprojektimme loppu alkaa toden teolla olla käsillä. Talon sisällä ei tarvitse tehdä enää mitään, en ainakaan nyt tiedä, että pitäisi. Ei mitään sellaista, mihin tarvitsisimme Sievitaloa. Ulkopuolella täytyy säätää vesirännejä ja tietysti on vielä töitä, jotka meidän itse täytyy hoitaa. Loppusiivouskaan ei ole ihan valmis, pihasta puhumattakaan.

Helle ja kuivuus ovat saaneet minut huolestumaan veden riittämisestä. Jos olisimme pelkästään rengaskaivon varassa kuten tähän asti tällä tontilla olemme olleet, vesi olisi jo loppu. Nyt meillä on porakaivo, mutta ei kai sielläkään loputtomasti vettä ole? Kaupunkilaisena olen tottunut siihen, että kun on vesihana, sieltä tulee vettä aina ja vaikka kuinka paljon. Nyt pitää yrittää muistaa, että vedestä ei huolehdikaan enää vesilaitos vaan joku ennen kokematon tapa tuottaa vettä joka tuntuu jopa vähän mystiseltä. 80 metriä maan alla on joku onkalo, jonne ei voi nähdä ja jossa voi olla vaikka mitä.

Kuvan terassi-idylli on muuten pelkkä lavastus: mitään terassi-istuntoja ei voi ajatellakaan, siinä on ihan liian kuuma.

Jokaisella pitäisi olla oma huone

Kannan muuttotavaraa välivarastona toimivasta vanhasta talosta tänne uuteen minkä helteeltä jaksan. Työhuoneeni kirjahylly täyttyy.

Iloitsin siitä, että voin laittaa hyllyyn vain niitä kirjoja, jotka ovat minulle tärkeitä. Silti, ennen kuin tajusin mitä olin tekemässä, tungin alahyllyille papereita ja kansioita, jotka eivät liity minuun eivätkä edes mieheen vaan ovat jotain epämääräisesti perheeseen kuuluvia, jotain jota ei voi poiskaan heittää.

Vasta silloin tajusin, että tämä nimenomainen huone on nyt minun eikä tänne tarvitse säilöä mitään, mitä en halua. Tämä on minun ensimmäinen oma huoneeni ikinä.

Meillä molemmilla on täällä uudessa talossa oma huone. En puutu millään tavalla siihen, miten mies sisustaa huoneensa tai mitä tavaroita hän sinne vie tai on viemättä. Miehen huone on hänen yksityisalueensa kuten tämä huone on minun.

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma huone tai edes joku tila, joka on vain hänen. Uskon, että sillä ehkäistäisiin jopa avioeroja kun jatkuvan yhdessäolon ahdistamien ihmisten ei tarvitsisi lähteä etsimään itseään mistään kodin ulkopuolelta. Ihminen tarvitsee rauhaa ja yksinoloa ja tunnetta siitä, että voi itse päättää asioistaan ilman alituisia kompromisseja.

Kodit taitavat usein olla enemmän naisten kuin miesten omia. Naiset päättävät miten asutaan ja kuinka sisustetaan. Miehen osaksi jää naisen remontti-ideoiden toteuttaminen siinä toivossa, että ideat joskus loppuvat ja kaikki on valmista. Koti voi olla tosi kaunis, mutta miehellä ei ole mitään paikkaa siellä, ei epämukavassa talonpoikaissohvassa sen paremmin kuin taidokkaasti aseteltujen sohvatyynyjen ja shaalien keskellä. Sama kodittomuuden tunne voi vaivata myös naista, silti, vaikka hän näennäisesti hallitsisi koko kotia. Naisella voi olla kaikki tila hoidettavanaan mutta ei mitään omaa.

Vanhoille pariskunnille - sellainen mekin jo olemme - markkinoidaan pieniä asuntoja, mummon- tai vaarinmökkejä. "Kompaktit" kopperoiset koostuvat ehkä pienestä tupakeittiöstä ja pikkuruisesta makuuhuoneesta. Siellä sitten pitäisi viettää loppuelämä toisen krämpän ja ärtyisän tyypin kanssa, pienissä tiloissa, pääsemättä minnekään pakoon.

Pieniä vanhuudentiloja perustellaan sillä, että ne on helpompi hoitaa kuin isot. Pötypuhetta. Jos ei jaksa siivota, ei jaksa siivota isoa eikä pientä. Ja jos siivottomassa pitää elää, valitsen miettimättä sen ison.

Oma huone, mikä ihana ajatus.

Valo syttyi ikkunaan

Tänään se syttyi, valo keittiön ikkunaan.

Emme löytäneet tarpeeksi suurta valaisinta ison pöytämme päälle ja niinpä mies teki sellaisen itse. Lampunvarjostimet on tilattu Veke.fi:stä, heinäseiväs saatiin naapurilta ja ketju, joka pitää komeuden katossa, ostettiin paikallisesta Hongkongista.

Muutakin tapahtui.  Vehmaalaisen Verhoomo- ja entisöintiliike Anne Silverin pakettiauto toi illansuussa nojatuolin ja rahin. Molemmat olivat muuttuneet vallan hienoiksi, niin kakkoslaatuna kauan sitten ostettu nojatuoli kuin Ikean poistonurkasta löytynyt rahi.

Sänkykin odottaa valmiina uuden talon isäntiä. Mikä olisi kellahtaessa, kun vain lupa saataisiin. Vai ryhtyisimmekö harrastamaan salavuoteutta?

 Kaikki kodinkoneet on koekäytetty. Keittiö tuntuu oikein toimivalta. Lämmintä vettä tänne ei vielä tule. Turha sitä on vielä lämmittää, kun emme kerran asu talossa.

Ikkunaristikoista en sano tänään tämän enempää.

Kirjojen tuuletusyritys

Aloitin kirjojen kantamisen vanhasta talosta uuteen ja päätin tuulettaa ne ennen sisälle viemistä. Kuvassa näkyy kaikki, mitä sain tässä asiassa valmiiksi, sillä homma oli aivan liian vaivalloinen. Loput kirjakuormat punnersin sisään ilman tuuletuksia.

Osa Portsassa olleesta kirjahyllystämme on nyt minun uudessa työhuoneessani. Koko hylly ei mahtunut eivätkä mahdu kaikki kirjatkaan, eivät minnekään.

Mitä enemmän täällä talossa hääräilee, sitä enemmän tämä alkaa tuntua kodilta. Samalla huomaa asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Ainakin pistorasioita olisi pitänyt laittaa enemmän ja eri paikkoihin. Esimerkiksi tässä kuvan huoneessa on kaksi seinää, joilla ei ole lainkaan pistorasioita. Se puolestaan tarkoittaa sitä, että vaikka huone on mukavan iso ja sinne sopii hyvin esimerkiksi iso nojatuoli lukupaikaksi niin lukulamppuun ei saa valoa muuta kuin jatkojohdon avulla. Keittiössä taas on pistorasia ihan kummallisessa paikassa keskellä kaakelointia, vesihanan lähellä. Nämä olisi pitänyt huomata ajoissa.
Eipä sillä, kaikesta siitä, mitä ei heti ollut tarjolla, seurasi aina pahaenteinen Lisäkustannus. Jatkojohtokin on ihan kelpo keksintö kun paremmin ajattelee.

Mainitsinko jo jotain Pihlan ikkuna-asentajasta? En maininnut eikä ollut aihetta kun sellaista ei tänäänkään näkynyt. Talon valmistuminen on pian 14 viikkoa myöhässä. Toisaalta tuntuu hullulta, että se jäi näin pienestä asiasta kiinni, mutta toisaalta taas asia ei ole lainkaan pieni jos meidän pitäisi asua talossa, jonne milloin tahansa on tulossa joku tekemään ikkunaremonttia - sitähän se käytännössä on.
No, nyt ei huvita puhua koko asiasta enempää. En ollenkaan usko, että asioista puhuminen ja niiden vatvominen on aina viisasta, joskus sillä voi vain sotkea itsensä entistä syvempään suohon.

Kirjoja muuttaessani käteeni osui ensimmäisenä pieni runovihko. Sen sisäsivulla oli omistuskirjoitus: "Siskolle lämpimin ajatuksin 15.3.1978. Klaus". Hannu Salakan Kesä kesältä syvemmin oli veljen syntymäpäivälahja minulle.
Rakasta, ainoaa veljeäni ei enää ole, mutta katselen usein hänen kuvaansa ja mietin, mitä hän tekisi tai sanoisi missäkin tilanteessa. Ehkä hän nyt laittoi runokirjan minun käteeni, sillä Salakan säkeet sopivat tähän kohtaan hyvin:

En saa mitään järjestykseen,
en ole teidän veroisenne.
Asioista ei ole ongelmiksi asti
ja kesä kesältä syvemmin
käyvät elämän liikkeet. 

Vettä!

Taloon tulee vettä. Pesukone on kytketty ja tällä tontilla on astuttu uuteen aikaan, Suurenmoiseen Automaattipyykkäämisen vuosikymmeneen.

Ei tosin ihan noin vain. Me kun näytämme jostain syystä vetävän puoleemme hyppiviä ja tanssivia pesukoneita eikä tämäkään yksilö tee poikkeusta. Sen takia askartelimme tuohon päälle pienen taideteoksen, kauniilla kivillä lastatun, kirpputorilta haetun puulaatikon. Se hiukan hillitsee pesukoneemme menohaluja.
Ja kyllä: osaamme säätää koneen jalat ja vatupassilla katsoen kone on niin suorassa  kuin voi olla. Nuo pyykkipojat seisovat tuossa reunalla mittaamassa tärinän suuntaa ja voimakkuutta.

Turha kuitenkaan luulla, että pesukoneen koekäyttäminen tarkoittaisi sitä, että olemme päässeet muuttamaan. Mitä vielä, kuluneella viikolla Pihlan ikkuna-asentajaa ei näkynyt, vaikka häntä kovasti odotettiin. Ikkunaristikot ovat edelleen asentamatta. Mies on soittanut joka päivä työpäällikölle ja tivannut ikkunamiestä, työpäällikkö puolestaan vakuutttaa, että Pihlaan on yritetty olla yhteydessä useamman miehen voimin mutta sieltä ei vastata. Tai ainakaan sellaista ihmistä, joka osaisi auttaa, ei ole saatu kiinni.

Päätin kuitenkin pestä ikkunat ja nyt ne on melkein kaikki pesty. Jotenkin tässä on päästävä eteenpäin.

Riipii

Päätin jo alkuvuodesta, että pidän heinäkuun lomaa. Freelancerin loma tarkoittaa sitä, että ollaan ilman töitä ja rahaa, sillä mitään loma- saati lomaltapaluurahoja ei ole tiedossa. Ajattelin kuitenkin, että tähän täytyy nyt olla varaa ihan siitäkin syystä, etten ole pitänyt lomaa ainakaan kolmeen vuoteen ja ennen muuta siksi, että voisin sitten lomallani viimeistellä muuttoasiat kauniiseen loppuun.

Tähän kirjoittaisin nyt muutamia rumia ja painokelvottomia sanoja jos olisin härski ja viitsisin sanoa, mitä todella ajattelen

mutta koska yritän välttää härskiintymistä tyydyn vain sanomaan, että pikkuisen alkaa riipiä. Lomasta alkaa pian pää näkyä ja täällä sitä ollaan, kauhean muuttosotkun keskellä eikä päästä eteen- eikä taaksepäin.

Sievitalon putkimiehet sentään tulivat tänään. He tulivat katsomaan toista vessaa, jossa vesi päätyi lattialle.

Paljastui, että lattiakaivossa ei ollut reikää, josta vesi olisi päässyt virtaamaan. Vaiva tuli kuntoon, mutta täksi illaksi suunniteltu painekoe oman putkimiehemme kanssa jäi tekemättä. Se tehtäneen huomenna ja sitten kai vettä jo saa hanoista, ainakin kylmää.

Ikkuna-asiassa ei tapahtunut tänään mitään. Nyt on tietysti heinäkuu ja muutkin kuin minä haluavat olla lomalla, ehkä syy on siinä. Toivottavasti ei ainakaan siinä, ettei kukaan oikein tiedä, miten ristikot saa luotettavasti pysymään ikkunoiden päällä?

Vesivekin asentajaa odotellaan niin ikään, on odoteltu jo tovi. Rännit kaipaavat korjaamista kun sadevesi kerran valuu vallan väärään paikkaan.

Laskujeni mukaan tänään alkoi 13. myöhästymisviikko.

Turhien yritysten viikko

Joku varmaan muistaa Franz Kafkan kertomuksen maanmittari K:sta, joka yritti päästä asioille Linnaan? Mies yritti ja yritti, mutta Linna ei koskaan ollut auki tai jos oli, sinne ei kuitenkaan päässyt, tuli kaikenlaisia esteitä ja yllätyksiä. Maanmittari K. ei muistaakseni koskaan saanut asiaansa hoidettua.
Tänään minulle tuli vähän koomainen olo kun seisoin tuossa pihalla ja katsoin omaa linnaamme, mäen päällä seisovaa taloa, joka oikeastaan olisi jo tai ainakin melkein on ja siinä ja siinä, mutta kun ei.

Ikkuna-asiassa ei ole tapahtunut mitään edistystä. Alkuviikosta täällä tosin oli ikkunamies, mutta hän ei lopulta pystynyt auttamaan meitä. Ikkuna-asennuksesta hän ei löytänyt mitään vikaa, päinvastoin. Ongelma on kuitenkin edelleen se, että ikkunoiden päälle tarkoitetut ristikot eivät mene kunnolla paikoilleen. Ikkunamies oli sitä mieltä, että Pihlan oman asentajan pitää tulla tutkimaan asiaa. Asia on nyt vireillä, mutta en tiedä, milloin joku tulee.

Oma putkimiehemme sen sijaan on ollut ahkerasti töissä ja nyt taloon tulee vettä. Sitä on lattialämmitysputkissa ja olisi muuallakin, ellei olisi huomattu, että vessassa joku paikka vuotaa. Tähän tarvitaan Sievitalon oma putkimies, joka on luvattu maanantaiksi.

Kun uudessa talossa ei voi tehdä paljon mitään, siivosin vähän vanhan talon pihaa.

Pihanurmikko on kärsinyt alkukesän kuivuudesta sekä työmaa-autojen ja -koneiden alla. En ole kuitenkaan yhtään huolissani, sillä mikään ei ole huolettomampi kuin tällainen vanhan talon nurmipiha. Sille voi tehdä melkein mitä tahansa, mutta heti, kun se saa tilaisuuden, nurmi vihertää ja kasvaa tuuheana ja vahvana. En ymmärrä, miksi jotkut vauhkoavat nurmikoittensa kanssa; kun jossain on vähän multaa, siinä ihan varmasti kohta kasvaa jotain vihreää. Sitten sitä vain leikataan ja kas, kohta paikalla on nätti nurmikko.

Kävin viikolla Turussa ja yritin löytää lampun keittiön uuden pöydän päälle. Turha reissu. Nyt päätimme, ahkeran nettitutkailun päätteeksi, tehdä lampun itse. Tai mies tekee, hän on sähköalan ammattilainen. Löysimme yhdestä nettikaupasta sopivalta vaikuttavan lampun ja päätimme tilata niitä kolme. Yritin tehdä tilauksen, mutta netti ei sitten toiminutkaan, harmillisen tavallinen vaiva täällä maalla.

Yritykseksi meni siis sekin. Maanmittari K. ei päässyt Linnaan, me emme pääse Taloon emmekä näköjään saa lamppuakaan.



 

Ensimmäiset huonekalut kannettu sisään

Tai oikeastaan toiset, tulihan se ruokapöytä jo aikaisemmin. Mutta tänään kuitenkin veimme vierashuoneeseen sängyn ja tuolin. Uusia emme saaneet, joten niistä oli otettava mitä on.

Ei sillä, ettäkö kaiken pitäisi olla uutta, mutta kuvittelin vierashuoneen ihan erilaiseksi. Hyvä tämäkin on.

Nyt viikonloppuna meillä on ollut putkimies töissä. Hän on siis se "oma" putkimiehemme, joka meidän oli hankittava, koska halusimme tuon vesikiertoisen takan. Sievitalo asentaa vain sen, mikä kuuluu heidän repertuaariinsa ja näköjään siihen ei kuulu edes se, että taloon tulee kylmää ja lämmintä vettä. Tai edes kylmää.

Työpäällikkö kävi pari päivää sitten. Hän puhui taas talon luovuttamisesta, mutta me emme halua ottaa vastaan taloa, joka ei ole valmis.

Kun ostaa muuttovalmiin talon, pitäisi varmaan selvittää, mitä se ihan tarkkaan ottaen tarkoittaa; taloa, jossa juuri ja juuri voi olla vai kaikin puolin täysin valmista. Täällähän ovat nuo ikkunatkin vielä korjaamatta.

Täällä vanhassa talossa, jossa näköjään asumme ja asumme vaan, on taas muurahaisia. Ne ovat jokakesäinen riesa, yhtäkkiä niitä vain alkaa tulvia jostain kuten katosta tällä kertaa. Vaelluksella ovat samaan aikaan sekä siivettömät että lentomuurahaiset ja niitä on paljon.
Rakentelin kaikenlaisia muurahaisansoja, sillä kaupasta ostamani muurahaismyrkky oli loppu. Viritin yhden löytämäni kärpäspaperin. Laitoin ikkunalaudalle purkin, jossa oli salmiakkikossua. Toiseen lusikoin mansikkahilloa houkuttimeksi ja pepsimaxia johon voi hukkua. Yhteen purkkiin kaasin pelkkää pepsiä. Lisäksi ripottelin ikkunalaudalle kanelia.

Tehokkain tuntui olevan mansikkahilloansa, siihen lentomuurahaiset hyppäsivät riemumielin. Joku muu tehosi myös, sillä seuraavana päivänä eläviä muurahaisia ei näkynyt juuri ollenkaan, kuolleita senkin edestä. Mikä kummallisinta, kuolleita oli paljon myös muualla kuin varsinaisissa ansoissa.

Maalaiselämä tekee ihmisestä tällaisen, julman. Jokaista ötökkää ei voi sääliä ja kuskata juomalasin ja postikortin avulla ulos, ei millään.

Ikkunamurheita ja iloa ruokapöydästä

Talon valmistuminen on nyt kymmenen viikkoa myöhässä. Onneksi on kesä ja onneksi voimme asua vanhassa talossa kuten muinakin kesinä. Talvella tilanne olisi ollut paljon hankalampi.

Muuten kaikki alkaa olla kunnossa, mutta suihkuseinä on asentamatta ja keittiössä hellan taakse tuleva nurkkalevy puuttuu. Lisäksi jotain pientä. Viimeistelytimpuri lupasi tulla huomenna ja tehdä valmiiksi.

Lopullista valmistumista jarruttaa nyt se, että ikkunat on asennettu jotenkin väärin. Mies on puhunut niistä pitkän aikaa, mutta kukaan ei oikein ole ottanut asiakseen. Nyt viimein, kun ikkunoiden päälle tulevia ristikoita yritettiin asentaa eikä saatu paikoilleen, muutkin uskoivat. Ensi keskiviikkona jonkun pitäisi tulla katsomaan, mitä ikkunoille voi tehdä. Sitä, milloin sitten tehdään, emme tietenkään tiedä.

Ilman ristikoita ikkunat ovat tyhmän näköisiä.

Jotain hauskaakin tapahtui: ruokapöytä tuotiin. Loviisan Aitan kuljetus toimitti sovittuun aikaan pöydän, jonka ostin jo talvella.

Pöytä painaa 78 kiloa, joten sitä ei ihan huvikseen siirrellä. Nyt se kuitenkin joutuu odottamaan eteisessä pääsyä lopulliselle paikalleen, ikkunamiehille pitää jättää työtilaa.

Tämän pöydän ääreen mahtuu koko suurperhe, sillä jatkopalan kanssa pöydällä on pituutta yli kolme metriä. Harvoin jatketta varmaan tarvitaan kuitenkaan. Kahdestaan me mahdumme vaikka lukemaan molemmat omaa sanomalehteämme, mikä ei koskaan ennen ole ollut mahdollista.

Meillä on jo lupa viedä tavaroita taloon, mutta mitäpä niitä tämän enempää viemään, kun ei ole vielä siivottu. Enkä tiedä, kannattaako siivotakaan kun ties millaisia töitä joudutaan vielä tekemään.

Putkitöitäkin on vielä tekemättä eikä taloon tule vettä. Oma putkimiehemme lupasi tulla viikonloppuna. Vettä on siis luvassa, ainakin taivaalta, sanoo säätiedotus.