Freelance-kirjoittajana en ole koskaan ajatellut, että olisin väärällä alalla. En tiedä mitään, mikä voisi olla parempaa työnä.
Teen noin 250 lehtijuttua vuodessa ja vedän kansalaisopiston kirjoittajakurssia. Ajattelin pitkään, etten koskaan jää eläkkeelle.
Nyt olen vähitellen tullut toisiin ajatuksiin. Jospa sittenkin, jonkun ajan päästä. Tällä talolla ja muutolla on jotain tekemistä asian kanssa, luulen.
Tänään minulla oli päivä, joka tuntui melkein vapaapäivältä, kun ei tarvinnut lähteä minnekään. Kirjoitin aamupäivän ja kun työn alla oli enää puhelimessa odottava tekstiviesti ihmiseltä, jolta havittelen haastattelua:"Olen palaverissa, soitan, kun vapaudun", otin puhelimen mukaan ja menin haravoimaan.
Pihatammi on varistanut melkein kaikki lehtensä. Niiden haravoiminen ja kärrääminen ulkosaunan taakse lehtikompostiin kävi tämän päivän liikuntasuorituksesta. Yritän muistaa joka päivä liikkua edes vähän, muuten täällä maalla käy huonosti. Siinäkin on yksi asia, mitä kaupungissa ei ehkä osaa ajatella; maalla hyötyliikuntaa ei tule ollenkaan yhtä helposti kuin kaupungissa, jossa voi kävellä joka paikkaan. Täällä "joka paikkaan" on aina liian pitkä matka.
Siinä minä sitten haravoin ja mietin näitä eläkejuttuja. Ikäni puolesta en vielä voi ryhtyä eläkeläiseksi vaikka tahtoisin, mutta ei mene enää monta vuotta kun jo voisin. Sitten ei enää tarvitsisi ajella pitkin maakuntaa juttujen perässä eikä valvoa aamuöisin murehtimassa liian pian koittavaa deadlinea. Olisi aikaa keskittyä johonkin kunnolla, ryhtyä vaikka noudattamaan säännöllisiä ruoka-aikoja. Tai ruoka-aikoja ylipäätään.
Puhelin ja kalenteri odottivat soittoa pihakeinussa, joka piti maalata ties koska ja joka hitto vie maalataan ensi keväänä. Puhelukin tuli lopulta ja haastattelu sovittiin. Haastateltava ehdotti aikaista aamua, minä vähän myöhempää ajankohtaa. Tällaiseksi olen tullut - en lähde minnekään aikaisin aamulla jos ei ole ihan pakko.
Mutta voiko unelmatyöstä jäädä eläkkeelle? Mitä, jos siitä ei toivu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti