Keittiön ikkunasta paistava aurinko oli yksi unelmistani. Portsan keittiöön, niin nätti kuin se muuten mielestäni oli, ei koskaan paistanut. Tässä sitä nyt on, syyskuun varovainen kajastus seinälle, jolla ei vielä ole mitään muuta.
Nyt asumme talossa, mutta missä vaiheessa tästä tulee koti?
Nautin siitä, että täällä on kuivaa ja lämmintä eikä mistään vedä. Käyn sisävessassa kuin olisin aina tehnyt sitä tällä tontilla enkä uhraa ajatustakaan vaaleansiniselle, pitsiverholla koristetulle ulkohuusillemme joka sentään oli olevinaan niin hieno, kun se muutama vuosi sitten valmistui.
Tungen pyykkiä koneeseen (mistä sitä koko ajan riittää?) ja nautin siitäkin, että voin viedä ne ulos kuivumaan ilman, että täytyy astua yhtään rappusta ylös tai alas. Kaikki on niin helppoa ja mukavaa.
Silti käyn välillä vanhassa talossa huokaisemassa. Istun hämärässä tuvan penkillä ja kuuntelen hiljaisuutta. Olen kuin lomalla paikasta, jossa suoritetaan uudessa talossa asumista.
Vähitellen tämä muuttuu, niin uskon. Jos joku tutkisi - ehkä on tutkinutkin - muuttajien tunteita, ne menisivät varmaan suunnilleen näin, kaikilla. Alun outous vaihtuu vähitellen arkisuuteen, tottumukseen ja sitten, jonain päivänä, tunteeseen siitä, että ollaan kotona.
En pelkästään odota, että kotiudun, teen sen eteen jotain. Tällä viikolla menin kahteen uuteen harrastusryhmään. Maanantaina ojentelin kinttujani kansalaisopiston kehonhuoltotunnilla ja tänään koikkelehdin lavisjumpassa. Se, että minulla on harrastuksia täällä on merkki siitä, että olen asettunut pysyvästi enkä enää lähde talveksi kaupunkiin, kuten ennen.
Jos täysin tanssitaidottomana kuusikymppisenä pystyn oppimaan lavatanssijumpan askelkuviot, pystyn kai ottamaan myös uuden kodin haltuuni.
Tosin ensin mainittu tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta tavoitteelta; aamun jumppatunnilla olin kuin jalkapuoli heinäsirkka, epävireessä ja koko ajan väärinpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti