Yksi asia, jota maallemuutosta odotin kovasti on se, että suoraan kotipihasta pääsee taas hiihtämään, kuin lapsena ennen. Pidän hiihtämisestä - tai ainakin olen joskus hiihtänyt ahkerasti - mutta en koskaan Turussa tottunut siihen, että hiihtämistä varten pitää ensin ajaa autolla jonnekin.
Sukset kuitenkin ostin muutama vuosi sitten ja ne odottivat minua vanhan talon vintillä. Kun vihdoin tuli lunta, hain sukseni ja päätin ryhtyä oikein kunnolla reippailemaan.
Ensi töikseni laskin tuon uudelta talolta johtavan pienen mäen alas.
Se oli virhe. Päädyin rähmälleni omenapuun alle ja loukkasin ranteeni. Koska se ei kuitenkaan tuntunut kauhean pahalta, kömmin ylös ja jatkoin harjoitusta. Hiihtelin pihalla edestakaisin, kävin takaniityllä ja tein ladun sen ympäri.
Suksissa oli hirmuinen luisto eikä yhtään pitoa. Kaaduin toisen kerran, nyt lähes tasamaalla, lensin selälleni ja tömäytin ristiselkäni tantereeseen.
Pelästyin tosissani. Tilanne muistutti elävästi sitä kun putosin hevosen selästä niin ikään lumiselle kentälle, enkä enää omin avuin päässyt ylös. Asiaa ei yhtään parantanut se, että olin pari päivää aikaisemmin lääkärillä kuulemassa luuntiheysmittauksen tuloksia ja tiesin, että luut eivät enää ole läheskään priimaa.
Pääsin sentään jaloilleni, mutta hiihtäminen ei enää huvittanut. Jätin sukset nojaamaan vanhan talon oven pieleen ja kömmin sisään kiitollisena siitä, etten telonut itseäni pahemmin.
Tämä tapahtui päivää ennen kuin kurkkuuni alkoi sattua. Luulen, että pelästyminen sai tämän kurkkupaiseenkin aikaiseksi.
Kaatumisista on nyt lähes kaksi viikkoa aikaa, mutta en vieläkään pysty kävelemään kunnolla. Harmittaa tosi paljon, kun ulkoilusäät ovat nyt niin hienoja.
Mitä tästä voi oppia? Ainakin se, että jos haluaa pitkän tauon jälkeen elvyttää hiihtoharrastuksen, ei kannata aloittaa mäenlaskulla. Ja sen, että ne sukset voisi voidella kunnolla niin, että olisi muutakin kuin luistoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti