Olohuone on lopultakin kalustettu. Pruuvailimme sohvapöytää ja nojatuoleja eri asentoihin kunnes ne päätettiin jättää noin. Etualalla on vanha nojatuoli, joka verhoilutettiin.
Sohvapöytä on muuten ensimmäinen, mikä meillä on koskaan ollut. Ostimme huonekalut yhdellä Turku-reissulla ja kun sen ja mööpelien kotiintulon välissä oli pari kuukautta ehdin jo unohtaa, mitä tarkalleen ottaen olimme hankkineet. Varsinkin sohvapöydästä mielikuvani oli se, että se on ihan kauhea. Mietin jo -tämä on totta - miten kauan on ihan pakko pitää sitä ennen kuin jollain verukkeella voin laittaa sen kiertoon. Vaan eipä tarvitsekaan, se on ihan hyvä.
Muuten olen viettänyt aikaani melko vakavien aatosten parissa, sellaisten, jotka eivät mitenkään kuulu rakennusblogiin, mutta sopivat kyllä tähän loppuelämän koti -teemaan ja erityisesti sen osaan loppuelämä. Asia on nimittäin niin, että minulla on osteoporoosi, tuo viheliäinen, luita hiuduttava tauti, jota en suinkaan sairasta yksin vaan noin puolen miljoonan muun suomalaisen kanssa. Luulen kyllä, että kohtalotoverien määrä on vielä paljon suurempi ja jos kaikki suomalaiset kellistettäisiin DEXA-laitteen alle mittailtaviksi voisi olla, että olisimme yhtä suurta osteoporoottista perhettä kaikki.
Osteoporoosi ei ole mikään uusi juttu, olen tiennyt sen jo noin kaksikymmentä vuotta. Olen käynyt säännöllisesti mittauksissa ja arvot ovat heitelleet huonon ja vähän paremman välillä. Viimeksi, tammikuussa tehdyssä mittauksessa luuntiheysarvot olivat kuitenkin huonontuneet niin paljon, että nyt, ensimmäistä kertaa, mietin ihan vakavissani, miten tämän asian kanssa tullaan toimeen. Varsinkin nyt, täällä, missä parhaillaan on päästävä jäistä mäkeä alas tai ylös jos aikoo liikkua täältä jonnekin.
Kieltäydyin lääkärin ehdottomasta lääkityksestä. Ehkä kadun sitä jossain vaiheessa, mutta nyt ajattelen, että ennen kuin olen itse tehnyt kaiken minkä pystyn luitteni hyväksi, en ota mitään myrkkyä, joka ei edes paranna tautia eikä suojaa murtumilta mutta voi kylläkin aiheuttaa kammottavia sivuvaikutuksia.
Se vakavin asia, jota tässä kohtaa olen miettinyt on kuitenkin se, miten paljon annan tämän asian muuttaa elämääni ja mihin suuntaan? Ryhdynkö sairastamaan, hankin lonkkamurtumasuojat, myyn polkupyöräni enkä koskaan enää nouse hevosen selkään (tämä ajatus on kauhein) vai elänkö kuten ennenkin, mutta vielä terveellisemmin? Tämä ei kuitenkaan enää ole sellainen asia, jonka voi vain unohtaa ja olla, kuin sitä ei olisi.
Luulin, että voisin nyt ja tässä tulla johonkin tulokseen ja esittää jonkin järkeenkäyvän loppupäätelmän, mutta en taida. Jatkan miettimistä. Yksi näkökulma on kuitenkin se, että me rakennutimme tämän talon, jotta voisimme asua tässä loppuun asti, vielä sittenkin, kun olemme tosi krämppiä ja joudumme ehkä käyttämään pyörätuolia. Sitä varten, sitäkin varten, tämä tehtiin.
Mutta että ihan oikeasti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti