keskiviikko 20. helmikuuta 2019

En ymmärrä ilmastointia ja sain harmia töissä


Katselin päivällä keittiön pöydällä helottavaa tulppaanikimppua ja olin vähällä ottaa siitä kuvan tänne blogiin. Sitten ajattelin, että tähän aikaan vuodesta niitä tulppaanikimppuja taitaa olla aika monessa blogissa joten päivän kuva onkin tämä. Tällaista ei ole kenelläkään, ei ihan samanlaista, ei varmasti ole.

Kevään merkki, uupunut lumiukko, mainoslakki silmillä, henkitoreissaan.

Sunnuntaina paistoi aurinko ja silloin istuin ensimmäisen kerran tänä vuonna hetken terassilla. Mahtavaa, ihana hetki, antoi uskoa siihen, että kevät ja valo ja se kaikki todella tulee ja on kohta täällä. Tunsin jopa lievää mielenkiintoa kevätkylvöjä kohtaan - tosin en tiedä, mitä kylväisin ja minne kun kissa syö kaiken vihreän. Syö muuten ne tulppaanitkin. Tai ei syö, mutta katkoo kukkavarret.

Meillä on tutkittu ilmastointia ja todettu, että sen säädöissä on toivomisen varaa. Tahtoo sanoa, että täältä on mennyt liikaa ilmaa ulos. Sen tarkemmin en osaa selittää vaikka minulle on kyllä esitelty lukemia ja toisia lukemia, mutta ne eivät oikein tahdo tarttua. Tällainen uusi talo on niin monimutkainen rakennelma, että sen hoitamiseen tarvitaan laitosmies, siihen ei yhden kirjoitustyöläisen järki eikä osaaminen riitä.

Kirjoittamisesta puheen ollen: töissä on ollut harmia. Suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa tapahtuu, että tulen asioineeksi sellaisen ihmisen kanssa, jonka aaltopituus on jossain ihan muissa sfääreissä kuin omani. Sen muuten tietää ensi hetkestä. Sen, että vaikka kuinka yritetään niin tässä tulee käymään huonosti. Niin tälläkin kertaa: emme saaneet aikaan muuta kuin erimielisyyksiä ja pahaa mieltä ja hukattua aikaa. Ikävää molemmin puolin.

Aina kun tällaista tapahtuu - ja tätä siis tapahtuu noin kerran kymmenessä vuodessa kuten jo sanoin - alan laskea, kuinka pitkä aika minulla on vielä eläkkeeseen. Mikä tässä on mukavaa on se, että nyt aikaa on paljon vähemmän kuin viimeksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti