Kuvassa on lähes kaikki, mitä minä sain rakennustyömaalla aikaiseksi menneellä viikolla. Toin talven yli sinnitelleet pelargoniat ulos aitan seinustalle.
On siis mennyt taas kokonainen viikko, se, mitä rakennusblogislangissa kutsutaan raksaviikoksi ja voitte olla varmoja siitä, että käytin tuota sanaa ensimmäisen ja viimeisen kerran. Jos jotain tässä maailmassa inhoan niin löysää ja ylimielistä kielenkäyttöä kun kyseessä ovat vakavat asiat. Ei käy laatuun, että ihminen, joka ei itse osaa edes lyödä naulaa kerralla seinään, puhuisi ohimennen raksaamisesta. Jestas sentään, kun tekee pahaa.
Yhtä kauheita ovat kodarit, pukkarit ja lasturit (mikä se edes on, joku puuntyöstökalu?).
Niuhottaja ja kielipoliisi, tunnustan.
Itse taloon liittyvää kerrottavaa on sen verran, että pohdimme talonäyttelyasiaa uudemman kerran ja päätimme, että näyttelyä ei pidetä. Ei sittenkään tuntunut enää hyvältä ajatukselta pitää yleistä näyttelyä siinä vaiheessa, kun me jo asumme talossa. Sinne asti se olisi mennyt, sillä talo ei ole vielä näyttelykunnossa ja sitten kun se alkaa olla, on jo lomakausi parhaimmillaan ja sen jälkeen me kai sentään jo asumme uudessa kodissamme.
Omaan haluttomuuteeni pitää näyttelyä vaikutti rehellisesti sanoen myös se, että jouduin hautaamaan haaveet uusista huonekaluista.
Olisin tietysti halunnut saada uuteen taloon uudet mööpelit, mutta nyt se ei käy. Enkä erityisemmin halua esitellä vieraille ihmisille mitään koiran syömää kirjoituspöytää, jonka taas kerran joudun ottamaan käyttöön, vaikka luulin jo päässeeni siitä.
Mutta onhan tämä nyt kumminkin aika First World Problem; yhyy, saan upouuden talon, mutta en uusia huonekaluja!
Ehkä kestän sen murtumatta. Jotenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti