Olin hyvissä ajoin paikalla ja katselin kaikessa rauhassa hautakiviä. Etsin tuttuja nimiä ja yritin sovittaa niitä siihen historiaan, jonka tiedän itselläni olevan. Minulla on sukujuuria Laitilassa vaikka kuinka pitkälle, mutta en kuitenkaan tiedä varmasti, missä niitä siellä hautausmaalla on.
Tapasin myös tuttuja, ihan eläviä ihmisiä, jotka pysähtyivät vaihtamaan muutaman sanan. Jälkeenpäin ajattelin, että pienen Laitilan hautausmaalla tapaan enemmän tuttuja ihmisiä kuin Turun kauppatorilla, vaikka olen sentään asunut Turussa yli 40 vuotta. Ja juuri siinä on yksi hyvä syy muuttaa pois Turusta.
Juttukeikan jälkeen leikkasin ruohoa. Sitä hommaa piisaa taas syyspuolelle asti niin, että jostain saisi olla joka päivä leikkaamassa jos tahtoisi pitää pihan siistinä. Joskus olen tehnytkin niin, pystynyt siihen, mutta en tänä kesänä. Nyt tehdään vain sen verran kuin on ihan välttämätöntä ja käytetään aika ja voimat tähdellisempään. Sen jälkeen, kun talo tuosta valmistuu, kaikkein tähdellisin olisi piha-alueen saaminen kuntoon. Taitaa vain käydä kuten monelle muullekin rakentajalle, että piha tehdään sitten joskus, eli sitten, kun on rahaa.
Rakennuksella on viikon aikana tapahtunut seuraavaa: lähes kaikki kaapit ovat paikoillaan ja ovissa on kahvat. Laatoitukset ovat lähes valmiit. Kodinkoneet tulivat pesukonetta lukuun ottamatta. Sisäovet tulivat. Saunan lauteet tulivat.
Mies on maalannut talosta yhden päädyn.
Nyt meidän on myös tosissaan ryhdyttävä tekemään jotain muuttamisen eteen. Olen jo tehnytkin, tyhjensin muutamia lipaston laatikoita. Löysin kadonneita aarteita kuten lasten vanhoja piirustuksia, peruna- ja sokerikortteja vuodelta 1918 sekä nuorena tyttönä kirjoittamani teatterintekemistä käsitelleen artikkelin, jonka häpeästä punastellen sulloin roskapussiin. Leipäkortit säästin.
Vastaan tuli myös runo, jonka yksi tyttäristä on kirjoittanut melko pienenä ja josta nyt muistan vain vähän alkua. Se meni näin:
"Isä lasta kehdosa tuutii.
Äiti uunisa luutii. "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti