Pari asiaa joihin lupasin palata

Ensin kuitenkin ne tulppaanit, joita en viimeksi laittanut:

Kukat ovat ylipäätään ihania, mutta keväinen tulppaanikimppu on omaa luokkaansa. Tästä edes kissa ei ole ehtinyt vielä käydä katkaisemassa yhtään kukkaa. Olen kieltänyt Mimmiä tulemasta ruokapöydälle ja ehkä se on vaikuttanut asiaan. Tietenkään kissa ei tottele, mutta kumminkin - ei se ainakaan niin vapaasti huseeraa pöydällä kuin muuten tekisi. Mokoma silmänpalvoja.

Asiaan. Kerroin taannoin miten epäilen, että porakaivomme rautapitoinenvesi tekee vatsani kipeäksi. Lupasin palata asiaan kunhan siitä on enemmän kokemusta eli nyt.

Olen nyt ostanut kaupasta kymmeniä jos en satoja litroja lähdevettä ja käyttänyt sitä juomiseen ja ruoanlaittoon. Vatsavaivat ovat pysyneet poissa. Parhaillaan meille asennetaan veden lisäsuodatinta laitehuoneeseen ja kun se on tehty, aion taas kokeilla, pystynkö juomaan porakaivon vettä. Sen pitäisi silloin olla mahdollista, onhan vesi sitten kahteen kertaan suodatettu. Kerron kyllä, kuinka käy.

Toinen harmi porakaivon vedestä ilmeni, kun menin kampaajalle. Hän sanoi, että minun hiukseni ovat muuttuneet vihreiksi. En itse tajunnut asiaa kun katson joka päivä samaa päätä monta kertaa peilistä. Myöhemmin olen kuullut, että täällä Laitilan sivukylillä, joihin kunnallistekniikka ei ulotu,

hiusten vihertyminen on tavallista. Sehän iskee meihin, joiden hiukset on vaalennettu ja kuulemma jotkut ovat jopa joutuneet luopumaan vaaleista hiuksista kun eivät saa niitä millään pysymään halutun värisinä. Olisin mielelläni vaaleahko, mutta jos on pakko valita vihreän ja tummanruskean välillä, valinta ei lie vaikea.

Tämä tässä on se toinen asia, johon lupasin palata eli komposti. Kuten näkyy, kompostissa on yli 40 astetta lämmintä. Otin tämän kuvan eilen ja sen ottamisen jälkeen pöyhin kompostimassaa vähän. Sen seurauksena kompostorin lämpömittari näytti tänään viittäkymmentä astetta. Näyttää siis siltä, että komposti toimii. Lämpötila ei ole kertaakaan talven aikana painunut nollaan ja esimerkiksi edellisyönä pakkasta oli kuitenkin yli 20 astetta.

Lumet sulavat päivisin hyvää vauhtia ja sitä myötä piha-ahdistukseni kasvaa. Olen jo herännyt aamuyöllä miettimään, että mitä jos emme tänä kesänä saakaan pihaa kuntoon? Luulen, että yksi aamuyö ei tähän riitä.

Illalla alkaa jo olla valoisaa. Niin valoisaa, että kun seisoin keittiössä paistamassa plättejä katselin samassa ikkunasta, miten neljä hirveä ylitti naapurin pellon. Vielä vähän aikaa sitten en olisi nähnyt niitä.

En ymmärrä ilmastointia ja sain harmia töissä

Katselin päivällä keittiön pöydällä helottavaa tulppaanikimppua ja olin vähällä ottaa siitä kuvan tänne blogiin. Sitten ajattelin, että tähän aikaan vuodesta niitä tulppaanikimppuja taitaa olla aika monessa blogissa joten päivän kuva onkin tämä. Tällaista ei ole kenelläkään, ei ihan samanlaista, ei varmasti ole.

Kevään merkki, uupunut lumiukko, mainoslakki silmillä, henkitoreissaan.

Sunnuntaina paistoi aurinko ja silloin istuin ensimmäisen kerran tänä vuonna hetken terassilla. Mahtavaa, ihana hetki, antoi uskoa siihen, että kevät ja valo ja se kaikki todella tulee ja on kohta täällä. Tunsin jopa lievää mielenkiintoa kevätkylvöjä kohtaan - tosin en tiedä, mitä kylväisin ja minne kun kissa syö kaiken vihreän. Syö muuten ne tulppaanitkin. Tai ei syö, mutta katkoo kukkavarret.

Meillä on tutkittu ilmastointia ja todettu, että sen säädöissä on toivomisen varaa. Tahtoo sanoa, että täältä on mennyt liikaa ilmaa ulos. Sen tarkemmin en osaa selittää vaikka minulle on kyllä esitelty lukemia ja toisia lukemia, mutta ne eivät oikein tahdo tarttua. Tällainen uusi talo on niin monimutkainen rakennelma, että sen hoitamiseen tarvitaan laitosmies, siihen ei yhden kirjoitustyöläisen järki eikä osaaminen riitä.

Kirjoittamisesta puheen ollen: töissä on ollut harmia. Suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa tapahtuu, että tulen asioineeksi sellaisen ihmisen kanssa, jonka aaltopituus on jossain ihan muissa sfääreissä kuin omani. Sen muuten tietää ensi hetkestä. Sen, että vaikka kuinka yritetään niin tässä tulee käymään huonosti. Niin tälläkin kertaa: emme saaneet aikaan muuta kuin erimielisyyksiä ja pahaa mieltä ja hukattua aikaa. Ikävää molemmin puolin.

Aina kun tällaista tapahtuu - ja tätä siis tapahtuu noin kerran kymmenessä vuodessa kuten jo sanoin - alan laskea, kuinka pitkä aika minulla on vielä eläkkeeseen. Mikä tässä on mukavaa on se, että nyt aikaa on paljon vähemmän kuin viimeksi.

Miettimistä kaikille osteoporoottisille ja niillekin, jotka eivät vielä tiedä

Olohuone on lopultakin kalustettu. Pruuvailimme sohvapöytää ja nojatuoleja eri asentoihin kunnes ne päätettiin jättää noin. Etualalla on vanha nojatuoli, joka verhoilutettiin.

Sohvapöytä on muuten ensimmäinen, mikä meillä on koskaan ollut. Ostimme huonekalut yhdellä Turku-reissulla ja kun sen ja mööpelien kotiintulon välissä oli pari kuukautta ehdin jo unohtaa, mitä tarkalleen ottaen olimme hankkineet. Varsinkin sohvapöydästä mielikuvani oli se, että se on ihan kauhea. Mietin jo -tämä on totta - miten kauan on ihan pakko pitää sitä ennen kuin jollain verukkeella voin laittaa sen kiertoon. Vaan eipä tarvitsekaan, se on ihan hyvä.

Muuten olen viettänyt aikaani melko vakavien aatosten parissa, sellaisten, jotka eivät mitenkään kuulu rakennusblogiin, mutta sopivat kyllä tähän loppuelämän koti -teemaan ja erityisesti sen osaan loppuelämä. Asia on nimittäin niin, että minulla on osteoporoosi, tuo viheliäinen, luita hiuduttava tauti, jota en suinkaan sairasta yksin vaan noin puolen miljoonan muun suomalaisen kanssa. Luulen kyllä, että kohtalotoverien määrä on vielä paljon suurempi ja jos kaikki suomalaiset kellistettäisiin DEXA-laitteen alle mittailtaviksi voisi olla, että olisimme yhtä suurta osteoporoottista perhettä kaikki.

Osteoporoosi ei ole mikään uusi juttu, olen tiennyt sen jo noin kaksikymmentä vuotta. Olen käynyt säännöllisesti mittauksissa ja arvot ovat heitelleet huonon ja vähän paremman välillä. Viimeksi, tammikuussa tehdyssä mittauksessa luuntiheysarvot olivat kuitenkin huonontuneet niin paljon, että nyt, ensimmäistä kertaa, mietin ihan vakavissani, miten tämän asian kanssa tullaan toimeen. Varsinkin nyt, täällä, missä parhaillaan on päästävä jäistä mäkeä alas tai ylös jos aikoo liikkua täältä jonnekin.

Kieltäydyin lääkärin ehdottomasta lääkityksestä. Ehkä kadun sitä jossain vaiheessa, mutta nyt ajattelen, että ennen kuin olen itse tehnyt kaiken minkä pystyn luitteni hyväksi, en ota mitään myrkkyä, joka ei edes paranna tautia eikä suojaa murtumilta mutta voi kylläkin aiheuttaa kammottavia sivuvaikutuksia.

Se vakavin asia, jota tässä kohtaa olen miettinyt on kuitenkin se, miten paljon annan tämän asian muuttaa elämääni ja mihin suuntaan? Ryhdynkö sairastamaan, hankin lonkkamurtumasuojat, myyn polkupyöräni enkä koskaan enää nouse hevosen selkään (tämä ajatus on kauhein) vai elänkö kuten ennenkin, mutta vielä terveellisemmin? Tämä ei kuitenkaan enää ole sellainen asia, jonka voi vain unohtaa ja olla, kuin sitä ei olisi.

Luulin, että voisin nyt ja tässä tulla johonkin tulokseen ja esittää jonkin järkeenkäyvän loppupäätelmän, mutta en taida. Jatkan miettimistä. Yksi näkökulma on kuitenkin se, että me rakennutimme tämän talon, jotta voisimme asua tässä loppuun asti, vielä sittenkin, kun olemme tosi krämppiä ja joudumme ehkä käyttämään pyörätuolia. Sitä varten, sitäkin varten, tämä tehtiin.

Mutta että ihan oikeasti?