torstai 26. joulukuuta 2019

Muistutan yhä enemmän äitiäni


Tänään on tapaninpäivä. Olemme viettäneet uudessa talossamme jo toisen joulun ja yhä vain tämä tuntuu uudelta.

Joulun rutiinit menivät rikki, kun lähdimme miehen kanssa aattona Turkuun. Kaikki muut aatot olemme aina viettäneet kotona, hyvinkin samanlaisen kaavan toistuessa joka vuosi. Joku ehkä luuli, että me haluamme tehdä juuri niin, ehkä itsekin luulimme, mutta nyt, kun kaikki tehtiin toisin, joulusta tuli ihan yhtä hyvä kuin ennenkin. Kävimme yhden tyttären luona syömässä ja toisen luona kahvilla ja siinä välissä viemässä kynttilän hautausmaalle.

Tänään koko suuri perheemme oli täällä. On mukavaa, kun on iso pöytä jonka ääreen kaikki 13 mahtuivat. Sitten otettiin valokuvia - joita en aio tässä jakaa - ja niistä näen, että alan yhä enemmän muistuttaa äitiäni.

Se kai on vääjäämätöntä. Äiti oli kyllä kaunis nainen, ei minulla sen suhteen valittamista ole, mutta ne ilmeet. Miten äiti otti valokuvailmeen ja kuinka minä inhosin sitä ja ajattelin, että hän voisi vain olla oma itsensä, yrittämättä yhtään mitään. Ja nyt kun katson omia kuviani niin eikö vain se pahuksen valokuvailme istu minun naamallani.

Se ilme kun yrittää näyttää tuoreelta vaikka päiväys meni jo.

Jouluun on aina liittynyt valokuvaaminen. Eräänä jouluna joskus 1970-luvun alussa minun isoäitini tuli meille. Taas otettiin kuvia ja se olikin iso operaatio, isän vanhalla kameralla. Ne kuvat ovat minulla jossain; isoäiti tapittaa suoraan kameraan pyöreillä silmillään ja äiti istuu sen ajan hittituote, peruukki päässään. Peruukit vapauttivat naiset papiljotit päässä nukkumisesta, mutta muuten ne olivat hirveitä. Äidilläkin joku halpahalliperuukki kun parempaan ei ollut varaa.

Nyt heitä kumpaakaan ei enää ole. Välissä on otettu muita joulukuvia. Ihmisiä on tullut ja mennyt. Joulupöydän ympäriltä häviää aina joku ja tilalle tulee joku, joka hetken aikaa tarvitsee syöttötuolia. Sitten heistä kasvaa isoja ja oma vuoro poistua kuvasta on aina vain lähempänä.

Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan. Elämä on niin mielenkiintoista ja täynnä tekemättömiä asioita ja mahdollisuuksia, joihin voisi tarttua. Ja tuo pihakin pitäisi saada kuntoon, se nyt ainakin.

 

lauantai 21. joulukuuta 2019

Pihatöitä joulun alla



Maansiirtourakoitsija ennätti meille vihdoin viime viikolla. Yläkuvassa piha on ennen sitä ja alemmassa sen jälkeen. Ero ei ole kovin suuri.

Minulla taisi olla epärealistisia ajatuksia jostain valmiista. Tosin en osaa selittää,  millaista olisi pitänyt olla kun en osaa ajatella tätä asiaa kunnolla. Mitä voi odottaa ihmiseltä, joka rakennutti vahingossa rinnetontille? Meillehän kävi niin, että tämä mäki, jonka päällä me nyt asumme, ei alunperin ollut ollenkaan tiedossa, minulla ainakaan. Mäki tähän kumminkin tuli jotta talo seisoisi suorassa.

Mitä tästä opimme?

Sen, että pihasuunnitelmaan kannattaisi käyttää vähän rahaa. Jos olisi valmis suunnitelma, ainakin tietäisi, mitä voi odottaa.

Urakoitsija teki tietysti sen, mitä häneltä pyydettiin. Tästä eteenpäin mies aikoo itse siirrellä soraa paikasta toiseen, onhan meillä sentään Avant sitä varten. Epäilen, että pihan valmistuminen tulee kestämään paljon pitempään, kuin luulin.

Tätäkin oman talon rakentaminen on: sen sietämistä, ettei kaikki käy niin kuin itse tahtoo ja luulee. Jos ei itse pysty tekemään, on turha kiukutella muille. Täytyy vain sietää ja yrittää tehdä se oma, vähäinenkin osa niin hyvin kuin pystyy.

Nyt ei enää muuta kuin oikein hyvää joulua kaikille rakentajille ja muillekin!




torstai 12. joulukuuta 2019

Kyytiä vatsamakkaroille


Sain eilen jo monta viikkoa sitten tilaamani hulavanteen. Kuvassa on ensimmäinen yritykseni pyörittää sitä. En muista, että olisin koskaan ennen yrittänyt moista, en edes lapsena omistanut hulavannetta.

Tämä tapahtui eilen. Nyt olen jo paljon taitavampi ja voi taivas että kylkiin sattuu. Tuntuu olevan tehokasta tämä pyörittely, oikein tunnen, miten viskeraalirasva saa kyytiä ja laiskat suolet ovat ihmeissään, että mitä hemmettiä täällä tapahtuu.

Minulla ei ole ylipainoa, mutta minulle on tapahtunut ihan sama mikä varmuudella tapahtuu kaikille, lihaville ja laihoille, jotka eivät piittaa lihaskunnostaan: lihakset veltostuvat ja alkavat roikkua. Eräänä aamuna viimeistään viisikymmenvuotispäivän tienoilla se käy - istut vessanpytyllä ja huomaat, että polviesi päällä kelluu joku ihme pussi ja sitten tajuat, että se oli se, mitä joskus saattoi sanoa vyötäröksi.

Se on ihan  kauheaa.

Inhoan sitä löysää rengasta, joka ympäröi mahanseutua ja on tehnyt mahdottomaksi käyttää joitakin vaatteita, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat sopivia tai jopa liian suuria. Inho ei ole kuitenkaan johtanut oikein mihinkään, sillä en ole mikään kuntoilija vaan laiska humanisti, joka haluaa päästä helpolla.

Hulavanne tuntuu nyt tällaiselta helpohkolta ja hauskalta ja ennen kaikkea tehokkaalta jos julkisesti kerrottuihin kokemuksiin on yhtään uskominen. Mikäs se oli se yksi Lottakin, jonka uuma kapeni yli 30 senttiä? Siinä sitä on esikuvaa.

Vanne painaa 0.7 kg joten se on aika kevyt. Raskaammalla vanteella olisi varmaan taju lähtenyt, sen verran nyt kyllä tuntuu.

Tavoitteitakin on. Vaatehuoneessa odottavat yhdet Fjällräven-housut, jotka jo kerran olin laittamassa pois kun ne eivät enää mahdu.

Katsotaan kuinka ämmän käy.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Jouluvaloahdistus



Omasta pikku metsästä on se ilo, että sinne voi mennä päivänvalolla oksasakset kädessä ja hakea kranssitarpeet. Meillä täällä on paljon katajia - ja paljon kaikkia muita puita - ja tällä kertaa tein kranssin katajasta.

Se on ehkä vähän muotopuoli, ehkä vähän liian iso, mutta itse tehty. Valot ja koriste on tosin ostettu kaupasta.

Minuun iski muutama päivä sitten jouluvaloahdistus. Näin, miten naapurit ja ketkä vaan lisäsivät joka päivä mitä hienoimpia jouluvaloja pihoihinsa ja minulla ei ollut mitään. Onneksi olemme täällä syrjässä, mutta silti. Uusi, kaunis talo (ja tietysti myös se vanha ja idyllinen siinä vieressä) eikä mitään, mikä toisi ne esiin täällä säkkipimeän keskellä.

Laitoin pari vanhaa kynttelikköä ja Portsan kodissa hyvin palvelleen paperitähden ikkunaan. Hain puutarhakaupasta pienen sypressin, muutaman kanervan ja tein niistä asetelman ja laitoin vielä valonauhan koristamaan sitä.
Paperitähti ikkunassa on säälittävän pieni ja sypressi syntymävino. Vinot sai halvalla ja minä tyhmä ostin.
Mikään ei näytä oikein miltään.

En siis osaa. Enhän osannut muuten tehdä tuosta kranssistakaan täydellistä. Pitääkö siitä nyt sitten olla huolissaan tai peräti surullinen? 

Mietin sitä.

Mietin myös sitä, että jos olisimme sattumoisin rakennuttaneet talomme taajamaan, jouluvaloahdistus voisi olla aivan hirmuinen. Miten voisi olla ainoa valoton talo, jos kaikissa muissa on vaikka mitä välkkyviä, soivia ja sädehtiviä valoja? Onneksi, onneksi, emme muuttaneet sellaiseen paikkaan.

Ruokakaupassa oli joku aika sitten joulupukki. Hän tyrkkäsi käteeni karamellin ja sanoi, että aattona nähdään.

Se kuulosti uhkaukselta.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Uudet tuolit keittiöön

Hankimme vihdoin keittiön pöydän ympärille tuolit. Ostimme kahdeksan Gaston-tuolia ja haimme ne kotiin viime viikolla.



Tuolit näyttävät kevyiltä, mutta ne ovat yllättävän tukevia ja hyviä istua. Ne ovat myös kauniita ja sopivat tammipöydän kanssa. Nämä taitavat myös olla ensimmäiset uudet keittiön tuolit mitä meille on koskaan hankittu, tähän asti olemme istuneet minun 1900-luvun alussa syntyneen isoäitini jäämistöstä tuoduilla tuoleilla. Pidän niistä edelleen kovasti, mutta tästä lähtien ne saavat palvella vanhan talon käyttäjiä.

Meillä piti nyt viikonloppuna olla oman väen pikkujoulut. Suunnittelimme niitä viikkokausia, toisin sanoen sovittelimme kalentereitamme, harrastuksia ja työvuoroja, jotta kaikki 12 pääsisivät paikalle. Sitten minä tulin kipeäksi ja kekkerit piti peruuttaa. Seuraava kaikille mahdollinen viikonloppu on ehkä tammikuussa.

Tänään olen vain niistänyt, ommellut tilkkupeittoa ja jännittänyt sitä, loppuuko postilakko. Näköjään ei lopu. Toivottavasti siellä on sentään joku todellinen asia ratkaisematta ettei kyse ole vain siitä, että ei pystytä sopimaan. Niitäkin ihmisiä kun on jotka jatkavat ja jatkavat jankuttamista vielä sittenkin, kun kaikki muut ovat jo lähteneet kotiin.


maanantai 18. marraskuuta 2019

Päätin innostua ja innostuin


Teen meille uutta sängynpeittoa. Muutamien viime viikkojen aikana olen istunut kaikki illat kodinhoitohuoneen ompelupaikalla, leikannut ja ommellut.

Ajattelin uuden peiton tekemistä pitkän aikaa, mutta en tuntenut mitään intoa tarttua asiaan. Sitten päätin innostua ja etsin houkuttelevia tilkkutyöblogeja ja lainasin kirjastosta aihetta käsitteleviä kirjoja. Se auttoi. On paljon hauskempaa tehdä jotain innostuneena kuin pelkästään päättäväisenä.

Tähän mennessä yksittäiset palaset näyttävät vähän siltä ja tältä, mutta uskon, että kun peitto on valmis, kokonaisuus on hyvä. Ja vaikka ei olisi niin olen sitten kuitenkin tehnyt yhden peiton joten yhtä hyvin voin tehdä ja teenkin toisen, paremman. Haluaisin olla huippuhyvä tilkkutyöläinen.

Täällä Laitilassa ei enää ole kangaskauppaa. Lähin on Uudessakaupungissa. Omaan peittooni olen ostanut kankaat loimaalaisesta Kangas-Peikosta, jossa on tosi hyvät valikoimat ollakseen pienen maaseutukaupungin kangaskauppa. Loimaalle kannattaa muutenkin lähteä kangasostoksille, sillä vanhalla rautatieasemalla on Kangaskapinan myymälä ja keskustassa mukava sisustuskauppa Ribbon, jossa kannattaa aina pistäytyä jos sille suunnalle on asiaa.

On meillä Laitilassakin palveluja, mutta sitä kangaskauppaa nyt vain ei ole kun viimeisin yrittäjä sai tarpeekseen ja meni tehtaaseen töihin.

Peitto ei taida ehtiä vielä jouluksi. Ei haittaa.

Juuri äsken soitettiin huonekalukaupasta: ostimme uudet keittiön tuolit ja kun niitä ei alkanut kuulua, soitin aamulla perään. Tällä viikolla kuulemma saadaan.

Vai sotkeeko postilakko tuolien matkan? Jos rahti lakkaa kulkemasta, se tarkoittaa ihan varmasti myös niitä tuoleja. Sekään ei haittaa yhtään, sillä kaikki sympatiani ovat postin työntekijöiden puolella.


 

tiistai 5. marraskuuta 2019

Työtapaturma

Kuva: Mari Starck/Hike´n Joy


Kuvassa on onnellinen retkeilijä, mutta oikeasti olen juuri nyt enemmän vaivojen runtelema mummo. Jouduin nimittäin työtapaturmaan ja niinkin erikoisessa paikassa kuin omassa työtuolissani: kumarruin vauhdilla ottamaan kameraa vieressäni lattialla olleesta kameralaukusta ja onnistuin jotenkin runnomaan kylkiluuni tuolin käsinojaan. Se ei ole poikki, se luu, mutta ehkä vähän murtunut.

Kaikkea sitä.

Kirjoitin äsken ainakin kolme tuntia yhtä pikku juttua, johon normaalisti menee kolme varttia korkeintaan. Nyt aikaa kului, sillä opettelin samalla käyttämään uutta toimitusjärjestelmää. Se on yhden tilaajani käyttämä järjestelmä ja minun oli nyt aika opetella se. En ole koskaan hihkunut ilosta kun eteeni työnnetään jotain vähääkään teknistä, mutta aina olen niistä kumminkin selvinnyt. Niin nytkin. Enkä tietenkään haluaisi palata siihen aikaan, kun juttuja kirjoitettiin raskailla kirjoituskoneilla ja virheet korjattiin korjauslakalla. Huh, puistattaa ajatuskin.

Meillä oli muuten lopputarkastus talossa. Tai joku sen tapainen, sillä ei täällä kukaan ollut tarkastamassa mutta korjaamassa käytiin kun ensin kerroimme mitä korjataan. Ulko-oven edestä puuttunut lista on nyt paikoillaan ja kuistin ratkenneet saumat korjattu.

Nuohooja tulee huomenna ja sitten uuden talon piippu nuohotaan ensimmäisen kerran. Maanrakennusurakoitsija tulee -ehkä - ensi viikolla.



torstai 17. lokakuuta 2019

Kohti unelmaelämää


Kun kaupungissa asuva ihminen haaveilee maalle muuttamisesta, haaveeseen sisältyy toive paremmasta elämästä. Ei minulla ole tästä mitään tutkimustietoa, mutta uskallan silti näin sanoa.

Mitä se parempi, toisenlainen elämä sitten on? Kun halutaan maaseudulle, sen voi kuvitella sisältävän toiveen rauhasta, puhtaammasta ilmasta ja jostain luonnonläheisestä puuhastelusta, joka tekee elämästä mukavampaa kuin siellä kaupungissa.

Minäpä kerron nyt jotain. Se parempi, luonnonläheisempi ja mukavampi elämä ei tule itsestään, ei edes maalla. Sen eteen täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain siirtää itsensä ja huonekalunsa uuteen paikkaan. Täytyy opetella uusia taitoja, etsiytyä uusiin seuroihin, pakottaa itsensä kiinnostumaan uusista asioista, jotka edistävät pyrkimystä kohti sitä elämäntapaa, josta on haaveillut ja jonka eteen on jo nähty se vaiva ja rahanmeno, mikä esimerkiksi omakotitalon hommaamisesta on.

Uusia taitoja voi opetella vaikka youtube-videoilta (tiedän yhden, joka opetteli niiden avulla rakentamaan talon) mutta uusiin seuroihin etsiytyminen vaatii jo vähän rohkeutta. Ennakkoluulottomuuskaan ei ole pahitteeksi, sillä uudella asuinpaikkakunnalla ihmiset ovat varmasti ainakin vähän erilaisia kuin siellä vanhassa.

Itse olen yrittänyt tämän ensimmäisen maalla asutun vuoden aikana toteuttaa kymmeniä vuosia haudotun haaveen retkeilystä. Ensin ehdotin paikalliselle kansalaisopistolle retkeilyn alkeiskurssin järjestämistä ja sitten, kun se järjestettiin, osallistuin sille. Keväällä jo kerroinkin miten harjoittelimme tulen tekoa koulun pihalla.

Kurssi jatkui nyt syksyllä; kuva on päätösretkeltä Kurjenrahkan kansallispuistosta.

Olen tietysti aikaisemmassa elämässä, siellä kaupungissa asuessa, käynyt metsässä, kävellyt elämässäni tuhansia kilometrejä ja osallistunut pariin ratsastusvaellukseen. En silti osannut mitään retkeilytaitoja, osasin vain mennä muiden mukana. En vieläkään osaa paljon, mutta olen sentään harjoitellut suunnistusta (en löytänyt rasteja, mutta hukkasin silmälasini metsään), tehnyt ruokaa omalla risukeittimellä ja rohjennut nukkua yhden yön taivasalla riippumatossa. Se on sentään jotain, se on alku.

Se, miten paljon alku vai rohkenisinko jopa sanoa lupaava alku saa jatkoa, on kiinni vain minusta itsestäni. 

Totta kyllä sekin on, että käyn jo seitsemättäkymmentä. Totta sekin, että siellä suunnistusreissulla tuli sanottua yhtä ja toista ei tuu hevonpaskaa puolisokeitten ämmien suunnistuksista ja että kameralaukun kymmeniä vuosia jatkuneesta kantamisesta piinatut olkapääni eivät enää kestäisi täyteen pakatun rinkan kantamista.

Silti. Tehdään se, mikä on mahdollista ja nautitaan siitä.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Ei mikään turha kapistus


Tässä vähän hämyisessä kuvassa on uusi terassilaatikko, jonka mies teki. On muuten aika hieno.

Terassilaatikolle voi keksiä kaikenlaista käyttöä. Sinne voi tietenkin säilöä tavaroita tai sitten siellä voi säilyttää joulukinkkua. Sen päällä voi myös istua, joten mikään turha kapistus se ei ole.

Tänään minulla oli melkein vapaapäivä. Kirjoitin aamulla kaksi juttua ja sain ne valmiiksi jo ennen yhtätoista. Lopun päivää siivoilin ulkona ja sisällä. Tyhjensin pakkasen tuhoamia kesäkukkapurkkeja,  pesin ne kaivolla ja vein aittaan talvisäilöön. Heitin pois kaksi huonoksi havaittua kynnysmattoa ja harjasin terasseilta hiekat pois. 

Sisällä otin työn alle kodinhoitohuoneen kaapit. Laitoin niihin muutossa tavaroita, mutta mitään järjestystä niissä ei ollut. Nyt on vähän paremmin ja vähän siistimpää myös. 

Lähetin taas Sievi-talolle sähköpostia. Me kun olemme asuneet tässä jo yli vuoden, olisi aika pitää vuositarkastus. Olen nyt kysynyt asiaa ainakin kolme kertaa, mutta mitään ei ole tapahtunut. Sähköposteihini kyllä vastataan, nopeasti ja iloisesti. "Hei, Pirjo!"

Mikäs siinä, on se Pirjokin nimi vaikka ei olekaan minun.

Suljin tänään myös airbnb-kalenterini ja laitoin vanhan talon talviunille. Seuraavat vieraat saavat tulla ensi keväänä.

Maanrakennusurakoitsija lupasi tulla tällä viikolla. Voi olla, että saamme pihan (johonkin) kuntoon ennen lumen tuloa. Saisimmepa. 

lauantai 21. syyskuuta 2019

Mitä omakotitalossa asuminen maksaa


Olemme asuneet kuvassa näkyvässä harmaassa talossa vuoden. Punainen talo on myös meidän, mutta siinä ei asu kukaan. Punaisessa talossa pidetään talvella peruslämpöä sähköpattereilla.

Harmaa talo lämpiää vesikiertoisella lattialämmityksellä. Se saa voimansa pääasiassa puista, joita poltetaan takassa.

Harmaa talo on 156-neliöinen, punainen vähän pienempi.

Vuoden aikana näiden kahden talon ylläpitoon on mennyt rahaa seuraavasti:

- sähkö 2165.78€
- jätehuolto 183.04€
- vakuutukset 1520.25€
- kiinteistövero 497.08€

kaikki yhteensä 4366.15€ eli 363.84€ / kk.

Laskin kiinteistöveron viime vuonna maksetun veron mukaan. Tänä vuonna vero on noussut siten, että  se on vuodessa 625.48€. Vakuutusmaksuissa ovat mukana myös autovakuutukset kun en viitsinyt kaivaa vakuutuskirjoja eritelläkseni ne pois. Nuohousmaksua ei sisälly laskelmiin kun nuohooja ei ole vielä käynyt.

Vastaus usein esitettyyn kysymykseen :"Mitä omakotitalossa asuminen maksaa" on siis meidän osaltamme, että se maksaa reilut kolme ja puoli sataa euroa kuussa.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus. Omakotiasuja tarvitsee kaikenmoista rekvisiittaa koko ajan: ruohonleikkureita, multaa, maalia, ruuveja, nauloja ja vaikka mitä. Kolmella ja puolella sadalla selviää vain siinä tapauksessa, ettei koskaan tee yhtään mitään.

Tulevaisuudessa meidän sähkölaskumme on uskoakseni vähän pienempi, sillä katolla jo olevat aurinkopaneelit kytketään pian ja aurinkosähköä ehkä hankitaan vielä lisääkin.

En pidä tätä kalliina, kalliimmaksi meille tuli pitää kahta puutaloasuntoa Turun Portsassa kuin kahta omakotitaloa täällä korven syrjässä.

Valitettavasti en pysty tarkalleen kertomaan, mikä sähkölaskussa on uuden ja mikä vanhan talon osuutta. Luulen, että uuden talon osuus on reilun satasen ja loppu menee sitten talvella tuon vanhan ja vetoisen talon peruslämmittämiseen.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Ei maksa paljon

Nyt olemme asuneet uudessa talossamme vuoden. Pian pääsen laskemaan, mitä vuoden asuminen on maksanut ja kun olen tehnyt sen, kerron kyllä. Tiedän, että asumisen kustannukset kiinnostavat tulevia rakentajia ja tietoa on kuitenkin huonosti saatavilla. Nyt pitää vielä odottaa, että loppukesän laskut tulevat ennen kuin pääsen tekemään laskelmia.

Sen voi kumminkin sanoa jo nyt, että asuminen ei ole ollut kallista. Ei siltikään, vaikka aurinkopaneelimme ovat yhä vain kytkemättä.

Äsken tipahti sähköpostilaatikkoon lasku ison koivun kaatamisesta. Kaato tehtiin eilen.




Puu on todella iso ja sellaisessa paikassa, että se olisi helposti kaatunut jonkun rakennuksen päälle, esimerkiksi uuden talon. Kaiken lisäksi puu oli laho joten itsestään kaatuminen oli aika lähellä. Pyysimme ammattimiehen kaatamaan ja nyt koivu on turvallisesti nurin. Lasku oli 110 euroa mikä minun mielestäni on kohtuullinen hinta vaikka tiedän, että se jollekin toiselle kuulostaa ihan hirveältä

ai että YHDEN puun kaataminen 110 euroa!

Ei tämä ilman neuvotteluja sujunut, sillä mies on sitä mieltä, että miehen pitäisi kaataa omat puunsa mutta siinä vaiheessa, kun meillä alettiin puhua puuhun kiipeämisestä ja ties mistä köysivirityksistä  minä hapuilin jo 112-sovellusta ja mietin, mitä muistotilaisuudessa tarjotaan. Niin että olen tosi onnellinen kun sain tahtoni tässä asiassa läpi.

Ensimmäinen vuosi uudessa kodissa on mennyt  nopeasti. Monet asiat ovat vielä kesken. Suurin niistä on piha, johon tarvitaan maansiirtourakoitsijaa. Sisällä voisi tehdä vaikka mitä, esimerkiksi sisustaa. Kuulin tänään radiosta, että syksy sytyttää ihmisissä palavan sisustusinnon ja asetankin nyt toivoni syksyyn. Tällä hetkellä sisustusta muokkaa pääasiassa uusi Vilja-koiramme, joka osoittautui sisäpissaajaksi. Se on jo sisustanut kaatopaikalle uuden, ison, ruokapöydän alla olleen maton, josta tykkäsin tosi paljon ja sisustaa hyvää vauhtia myös eteisen kallista ja näköjään toivottoman epäkäytännöllistä mattoa, johon niin ikään jo ehdin kiintyä. Työhuoneeni isosta matosta luovuin jo ennen vahinkoja. Meillä ei juuri ole mattoja tällä hetkellä.

Ennen kuin muutimme pysyvästi maalle kuvittelin, että täällä asuessa minulla olisi paremmin aikaa hoitaa pihaa ja puutarhaa. Olin väärässä. Tänä kesänä olen tehnyt vähemmän pihalla kuin koskaan ennen. Kukkapenkit ovat hoitamatta ja ojanreunat rehottavat täynnä nokkosia ja pujoa. Koskaan ei tunnu olevan aikaa.

Tätä on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Minulle maalla asumisen ideaan liittyy keskeisesti ajatus kauniista, hyvin hoidetusta pihasta. Jos en pystykään toteuttamaan tätä haavetta, niin mitä sitten?

Ihan totta. Mitä sitten?

tiistai 13. elokuuta 2019

Ensimmäiset kokemukset airbnb-majoittajana

Viikko sitten saimme ensimmäiset vieraat vanhaan taloomme. Kaksi nuorta naista vietti siellä yhden yön. Kun he lähtivät, vielä samana päivänä meille saapui pariskunta Hollannista. He viipyivät niin ikään yhden yön.

Ensimmäiset majoittajakokemukset ovat pelkästään positiivisia. Vieraat olivat mukavia ja kaikki sujui hyvin. Saimme jopa oikein kiittävät arvostelut, mikä on tietysti tärkeää tulevia majoituksia ajatellen.

Täyttä työtä tämä kuitenkin on. Tähän mennessä olen ensin  siivonnut koko toistasataa neliötä käsittävän talon, saunan, ulkohuusin ja pedannut sängyt valmiiksi. Vieraiden lähdettyä olen pessyt lakanat ja pyyhkeet. Mies on lämmittänyt saunan kolme kertaa. Nyt olen jo pessyt saunan toisen kerran, samoin huusin ja vielä ennen seuraavia vieraita pitää siivota talossa ja pedata sängyt. Teen sen viime tipassa, etteivät kärpäset tai muut ötökät ehdi sotkemaan paikkoja. Seuraavat vieraat, nelihenkinen seurue, tulee viikonloppuna.

Lisäksi olen yrittänyt pitää pihaa siistinä. Tämä kaikki tietysti sen varsinaisen oman työn ohessa.



Mitä tästä sitten tienaa?

Airbnb:llä on käytössä ns. älykäs hinnoittelu, mikä tarkoittaa sitä, että me asetamme alimman ja ylimmän hinnan, jonka majoitusvuorokaudesta otamme. Voimme määrätä sen mielemme mukaan, mutta ahneeksi ei pidä ryhtyä. Majoittujan maksama hinta voi  vaihdella kysynnän mukaan. Tuskinpa täällä Laitilassa mitään kysyntäpiikkejä on joten käytännössä tulemme useimmiten saamaan alimman asettamamme hinnan mikä on 40 euroa vuorokaudelta. Ylin hinta on 80 €.

Airbnb-käytännön mukaan meidän täytyy antaa kolmelle ensimmäiselle majoittujalle 20 prosentin alennus. Niinpä ensimmäiset maksoivat yhdestä yöstä täällä 32 euroa. Airbnb otti siitä välistä 1,19 euroa. Me saimme - olemme tosiaan jo saaneet rahat - 30,81 €. Kun tästä maksetaan vielä 30 prosentin pääomavero, olemme tienanneet 21,56 €.

Vuorokausihinta on aina sama, tulipa vieraita yksi tai neljä. Neljä on suurin määrä, minkä kerralla majoitamme. Emme myöskään veloita mitään lisämaksuja esimerkiksi siivouksesta.

Tässä kohtaa pitäisi ehkä sanoa, että enhän minä tätä rahan takia tee. Mutta jos rahaa ei tulisi yhtään, niin miksi ihmeessä näkisin kauheasti vaivaa ja majoittaisin vieraita ihmisiä nurkkiini?

On oikein hauskaa tienata vähän rahaa jostain, joka muuten seisoisi tyhjänä ja hylättynä kun kukaan ei tarvitse sitä. On myös mielenkiintoista tavata näitä ihmisiä ja saada tänne syrjäkulmalle vähän elämää.

Minulla on jopa vähän yrittäjämäinen olo. Keksin koko ajan kaikenlaisia ideoita, joilla voisimme kehittää tätä matkailubisnestämme. Valitettavasti ne kaikki vaativat sen verran investointeja, että kaksikymppiset on moneen kertaan käytetty ennen kuin niitä on edes nähty.



keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Minusta tuli majatalon emäntä

Ryhdyimme airbnb-majoittajiksi. Vanha talomme saa toivottavasti uutta elämää kunhan matkailijat ja muut kulkevaiset löytävät sen.




Voimme majoittaa neljä ihmistä ja yhden, joka mahtuu pinnasänkyyn. Sisävessaa tai juoksevaa vettä ei ole, mutta eipä siitä yösijasta mahdottomia kiskotakaan. Sitä paitsi meillä on luullakseni Suomen kaunein ulkohuusi ja soma pieni pihasauna.

Vanha talomme sopii tilapäiskodiksi kenelle tahansa, mutta erityisen hyvin se sopisi sellaiselle, joka haluaa päästä hetkeksi pois arjestaan ja pitää vaikka somepaastoa. Tässä talossa on erityinen, rauhallinen tunnelma ja siellä on hyvä vain olla ja levätä.

Majoittujan kannalta on varmaan sekä hyvä että huono asia, että me olemme tässä lähellä, pihan toisella laidalla. Olemme kuitenkin jokseenkin harmittomia ja lupaamme auttaa missä voimme ja pysyä muuten pois tieltä.


On tietysti jännittävää valmistella taloa ventovieraita varten. Se, mikä meille on ollut ihan hyvää, näyttää äkkiä arveluttavalta ja turhan vaatimattomalta. Uskon kuitenkin, että ne ihmiset joita tänne toivon mukaan tulee, haluavat viettää aikaansa juuri tällaisessa paikassa.

Paikka on siis Laitilassa, Varsinais-Suomessa. Ympärillä on metsää ja viljapeltoja. Pihapiirissä voi hyvällä onnella nähdä minkä tahansa Suomen luontoon kuuluvan eläimen ja pari sinne kuulumatonta eli meidän kissamme ja koiramme. Laitilan keskustaan on matkaa vajaat kymmenen kilometriä.

Kaikki, joille olen kertonut majoittamisaikeistamme, ovat olleet sitä mieltä, että se on hyvä ajatus. Jokaisella on myös ollut yksi kysymys, kaikilla sama: "Mites se verotus, kuinkas se..."

Toisin sanoen, että aiotteko hankkia pimeitä vuokratuloja?

Emme aio. Ilmoitamme kyllä kiltisti verottajalle jokaisen euron. Ei tarvitse olla huolissaan.


 

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Perheenlisäystä

Meillä on taas koira. Tämä tässä:


Edellinen koiramme kuoli kolmisen vuotta sitten. Puhuimme koiran hankkimisesta ennen talon valmistumista ja sovimme, että koira otetaan - jos otetaan - vasta sitten, kun rakennustyö on tehty. Mies ei ole erityisen innostunut koirista joten alusta asti oli selvää, että jos koira tulee, se on sitten minun huolenani.

Jossain vaiheessa sanoin, että uuteen taloon ei tule yhtään karvaelukkaa. Edes Mimmi-kissaa ei päästetä ainakaan kodinhoitohuonetta pidemmälle, ei missään tapauksessa mihinkään sohvalle saati sänkyyn. Ja jos koira otetaan, otetaan sellainen, joka haluaa olla aina ulkona. Haluan hyvältä tuoksuvan, putipuhtaan, karvattoman talon.

No. Tietysti siinä kävi niin, että Mimmi on nyt missä haluaa ja koira myös. Putipuhtaudesta ei ole enää toiveita. Eikä karvattomuudesta. Mutta kodikkuus kyllä lisääntyy sitä myötä kun taloon tulee lisää elämää.

Päätin jossain vaiheessa senkin, että tällä kertaa olen Erittäin Harkitseva Koiranhankkija. Etsin tietoa roduista, pohdin ja vertailen. Otan rotukoiran, otan sen pentuna, vastuulliselta kasvattajalta. Ilmoitan pennun Steiner-kouluun ja Montessori-päiväkotiin jo ennen syntymää. Ehdottomasti en hutiloi enkä ota mitään sekarotuista kodinvaihtajapiskiä hetken mielijohteesta.

Sitten eräänä maanantaiaamuna näen puhelimessani ilmoituksen, jossa 7-vuotias sekarotuinen etsii uutta kotia pitovaikeuksien takia. Olen nähnyt satoja ilmoituksia viime kuukausien aikana, mutta jokin tässä nimenomaisessa saa minut palaamaan siihen. Seuraavana päivänä, tiistaina, koira on meillä. Nyt tuntuu siltä, että se on aina ollut täällä ja kuuluu perheeseen. Miten muuten voisi ollakaan kun meillä on jopa sama syntymäpäivä?

Koiran nimi on Vilja.

Pari päivää sen jälkeen, kun Vilja liittyi perheeseemme, tänne tulivat myös 4- ja 5-vuotiaat lastenlapsemme kesäloman viettoon. Vähän aikaa saimme kokeilla oikeaa lapsiperhe-elämää, sitä, minkä väitetään mainiosti mahtuvan juuri tämänkaltaiseen taloon kuin meillä nyt on.

Ihan totta, mahtui se.

 
Lapsiperhepäivien aikana meillä oli suunnilleen tämän näköistä koko ajan. Äänitehosteet puuttuvat, mutta ne jokainen vanhempi osaa kuvitella.

Jos joku lapsiperhe suunnittelee juuri nyt talon hankkimista, niin tätä Sievitalon Pihlaja 156:tta voin kyllä suositella. Tosin perusmalliin kannattaa ehdottomasti lisätä päätykuisti (meillä on) ja ottaa käyttöullakko käyttöön (meillä ei ole) sillä säilytystilaa ei koskaan ole liikaa.

Nyt kun talo on taas lasten lähdettyä hiljentynyt, päätin uudistaa vierashuoneen kalustuksen. Ehdotin varovasti miehelle, että veisimme huoneessa olevan vuodesohvan vanhaan taloon ja toisimme vanhasta talosta kaksi oikeaa sänkyä vierashuoneeseen.

Tiedättehän sen tuikkeen, joka puolison silmiin syttyy, kun mainitsee sanan mööbleraus? Sitä ei ylitä kuin Ikea-huonekalujen kokoamisen tuottama kliimaksi.

Siitä huolimatta työ on nyt tehty.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Totuus englantilaisista puutarhoista

Siitä asti, kun ostimme tämän tontin ja sillä olevat rakennukset vuosituhannen vaihteessa, olen haaveillut englantilaisesta cottage gardenista. Aivan alussa jopa luulin tosissani, että voisin saada sellaisen aikaan ja haalin tänne kasveja, joita kuvittelin kaikilla brittipihoilla kasvavan kuten sormustinkukkia ja vaativia ruusuja.

Nyt alkukesästä olin  kaksi viikkoa Devonissa, Paigntonin rantakaupungissa. Aamupäivät opiskelin englantia vanhassa pappilassa toimivassa kielikoulussa, mutta iltapäivät vietin retkeillen ympäri kaunista kreivikuntaa. Minulla oli kerrankin tilaisuus nähdä aitoja englantilaisia puutarhoja sekä maaseudulla että eri kaupungeissa. Oli lohdullista huomata, etteivät britit ole sen kummempia viherpeukaloita kuin me suomalaisetkaan. Ilmasto on sielä varsin suopea kasveille ja esimerkiksi verenpisarat ja hortensiat, joita meillä myydään ruukuissa, kasvavat siellä kookkaina pensaina. Silti; ihan yhtä paljon siellä näkyi risuisia ja romujen täyttämiä pihoja kuin missä tahansa, melkein jopa enemmän.

Nyt huomaan, etten ottanut kuvaa yhdestäkään yksityispihasta. Mutta kuvia kyllä otin, muita.


Yllä oleva kuva on Totnesista, vähän boheemista pikkukaupungista, jonka pääkadun varrella on vaikka kuinka monta kirpputoria. En käynyt niissä, en halua kenenkään vanhoja tavaroita tai vaatteita kun en isommin osta uusiakaan. Mutta paikka on viehättävä.

  Tässä ollaan Agatha Cristien kesäkodissa Greenwayssa. Itse talo on iso valkoinen kivitalo ja sen ympärillä on laaja ja hyvin hoidettu puutarha. Cristien mies on ostanut paikan ennen sotia kuudellatuhannella punnalla, nyt paikka maksaisi miljoonia. Tänne pääsee Paigntonista joko höyryjunalla tai autolla. Höyryjunamatkan voi päättää (pienen lauttamatkan jälkeen) myös Dartmouthiin, jonka kuninkaallisessa laivastoakatemiassa kuningatar Elisabet aikoinaan iski silmänsä Philipiin. Vaikka eihän Elisabet silloin vielä mikään kuningatar ollut, 13-vuotiaana.

Greenwayssa on säilytetty kaikki sellaisena kuin se oli Cristien aikana. On siis uskottava, että näissä tuoleissa tai joissain samankaltaisissa kirjailija on istunut katselemassa jokimaisemia.

Iso-Britannia on saari ja sen rannat ovat jyrkkiä. Tämä kuva on Brixhamista eikä se kerro koko totuutta siitä, miten jyrkkiä ja vaarallisia saarivaltakunnan reunat ovat. Kaunista on kumminkin, kuten myös seuraavassa kuvassa jonka otin viimeisenä aamuna Paigntonissa, lähellä majapaikkaani.


Oma cottage garden -haaveeni oli sikäli lähellä totuutta, että brittipuutarhoissa on paljon samoja kasveja kuin mitä itse olen istuttanut. Useimmat vaativista kasveistani ovat hävinneet, ryhmäruusut ensimmäisinä, mutta kurjenpolvet, loistosalviat ja pionit ovat hengissä.

Meillä Suomessa halutaan muuten nyt hävittää kaikki lupiinit, mutta Englannissa niitä vielä myytiin. 25 punnalla olisi saanut kaksi lupiinintainta puutarhaan istutettavaksi.

Kaksi viikkoa pois omalta pihalta alkukesällä on tietysti rikkaruohojen riemuvoitto. Mies oli poissaoloni aikana leikannut nurmikot ja puuhannut yhtä ja toista kuten maalannut talon, mutta rikkaruohot odottivat minua.


 

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Täydellinen harmaa

Talomme on nyt puoliksi maalattu. Olen täydellisen tyytyväinen väriin. Ihanaa, kun jostain voi vilpittömästi sanoa näin.

Alla olevassa kuvassa näkyy sekä uusi ja lopullinen väri että osittain vielä pohjamaalattu. Alimmassa kuvassa on talon takaosa kokonaan maalattuna.



Maali on Nordica Eko ja väri on Halli. Maalin hyvyydestä tai huonoudesta en osaa sanoa mitään, vain väristä, joka on siis minun silmissäni täydellinen, juuri sitä, mitä piti.

Jotta kunnia menee sille jolle se kuuluu, huomautan vielä, että minä en ole maalannut mitään, mies on tehnyt kaiken yksin.

Minun aikani on viime viikot ja kuukaudet mennyt tulipalojen sammuttamiseen, noin kuvaannollisesti. Siltä se tuntuu kun tehtävälista on loputon eikä millekään tunnu olevan kunnolla aikaa. Tätä asiaa jos käsittelee tämän blogin kontekstissa niin voi pohtia sitäkin, että oliko vanhojen ihmisten muutto maalle ja talon rakennuttaminen helkkarin isolle tontille jossa jo ennestään on yksi talo sittenkään viisasta. Vastaus lienee päivänselvä: ei ollut, kaukana siitä. Ehdottomasti viisaampaa olisi hommata kaksio jostain palvelutalosta ja juurtua sohvaan katsomaan kauniita ja rohkeita ja salattuja elämiä ja mitä näitä nyt on. Viisaampaa se olisi, hauskempaa - tuskin.

Pihamme on edelleen keskeneräinen enkä tiedä, milloin jotain tapahtuu. Olen leikannut ruohot muutaman kerran ja kitkenyt kukkapenkeistä pahimmat pois. Laitoin vähän kesäkukkiakin, joskin ne tuntuvat hukkuvan tänne. Isossa pihassa pienet piiperrykset eivät näytä miltään, kaiken pitäisi olla suurta. Nyt haaveilen siitä, että saisin tuohon etupihalle oikein ison kukkalaatikon, johon istuttaisin sinisiä kukkia. Sininen sopisi harmaaseen hyvin. Tänä kesänä tämmöistä ei tule tapahtumaan, mutta jospa joskus.

torstai 16. toukokuuta 2019

Vanhan ikkunan kunnostus ja mitä siitä voi oppia

 Aloitin keväällä kansalaisopistossa vanhan ikkunan kunnostuskurssin. Taisi olla joskus maaliskuussa. Opettajamme oli energinen ja hauska rakennusrestauroinnin artenomi Elsi. Kysyin häneltä, miten kauan hänellä menee yhden vanhan ikkunan kunnostamiseen ja hän sanoi, että noin kolme tuntia.

Minulla siihen meni noin kolme kuukautta. Sain nimittäin ikkunan paikoilleen tänään.

Tästä lähdettiin.


Ja tähän tultiin:


Ikkuna ei varmasti ole siistein mahdollinen, mutta ainakin se on nyt ehjä. Lähtökuvassa ikkunalasit pysyivät enää hädin tuskin paikoillaan.

En sentään ole koko kolmea kuukautta hinkannut ikkunaani. Kurssia pidettiin kahden viikon välein ja väliajat ikkuna oli koululla. Lopulta jouduin tuomaan sen keskeneräisenä kotiin ja olen maalannut sen täällä.

Mitä olen oppinut?

Ensinnäkin sen, että vanhan ikkunan kunnostaminen on kovempi homma kuin kuvittelin, mutta täysin mahdollinen oppia.

Toiseksi sen, että kitin käsittely vaatii eniten opettelua.

Kolmanneksi sen, että pellavaöljymaali kuivuu hitaasti. Maalauskertojen välillä on vähintään kaksi päivää, minun tapauksessani neljä.

Kurssin käyminen kannatti ilman muuta. Nyt minulla on perustiedot hallussa eikä enää tarvita kuin harjoitusta. Sitä on runsaasti tarjolla, sillä vanhassa talossamme on noin 20 ikkunaa, joista suuri osa on taas kunnostuksen tarpeessa. Kun ostimme talon lähes 20 vuotta sitten, ikkunat olivat hyvin huonossa kunnossa ja jopa rikki. Kaikki ikkunat kunnostettiin ensimmäisenä kesänä - siis en minä vaan mies - mutta siitä on jo aikaa.

Neljänneksi opin sen, että vaikka ikkunan kerran kunnostaa ei pidä kuvitella, että se kestää ikuisuuden. Niitä pitää huoltaa.
Opettajamme muuten sanoi, että me olemme sitä sukupolvea, joka on unohtanut tällaiset vanhan kansan taitamat huoltotyöt.

Minä kyllä luulen, ettemme me mitään ole unohtaneet. Me olemme vain liian laiskoja.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Marjatarha

Viimeksi sureksin vanhasta talosta puuttuvia kattoturvatuotteita. Nyt sellaiset on, ne käytiin asentamassa jo muutaman päovän päästä siitä, kun soitin asiasta ko. yritykseen. Eipä ollut iso homma, eikä tullut edes kalliiksi mielestäni. Turhaa murehtimista monta vuotta.

Nyt  yritän kiiruhtaa yhdessä kevään kanssa ja saada pihalla jotain aikaan. Sainkin, tai me saimme.


Tässä pienessä marjatarhassa on viisi pensasmustikkaa, viisi pensasvadelmaa ja kahdeksantoista mansikantainta. Siinä on myös järeät reunanauhat myyrien ja rikkaruohojen varalle. Voi olla ja onkin, että tarvikkeet, joita varasin tätä varten - kymmenen kuutiota multaa ja yksitoista säkillistä hyvin palanutta hevosenlantaa - olivat jonkin verran ylimitoitettuja, mutta vähät siitä. Jos jonkun asian olen oppinut niin sen, että multaa tälle tontille ei voi tuoda liikaa, aina sitä jossain kaivataan.

Aiomme vielä aidata tämän istutusalueen. Se on välttämätöntä, sillä peurat ja rusakot rakastavat hyvin kasteltuja ja lannoitettuja pensaita ja syövät ne aivan varmasti jos saavat tilaisuuden.

Muuten en ole paljon ehtinyt pihalla tehdä, en myöskään taloissa, uudessa tai vanhassa. Olen siivonnut pari pientä kukkapenkkiä ja rakentanut yhden pienen koristekivetyksen, haravoinut hiukan. Muuten aika kuluu ansiotöissä kuten tietysti hyvä on kun rahaakin tarvitaan.

Pihan viimeistely rakentamisen jäljiltä on nytkähtänyt sillä tavalla eteenpäin, että maanrakennusurakoitsijamme on jo käynyt alustavasti katsomassa, mitä tehdään. Sekin tuntuu tosi huojentavalta, se, että tiedän asian olevan nyt vireillä.

Kevät tulee aina liian nopeasti sitten, kun sitä ensin on kuukausikaupalla odotettu. Se myös kuluu liian pian ja täällä maalla vauhti tuntuu vain kiihtyvän. 

maanantai 22. huhtikuuta 2019

On sietämätöntä kun asioita ei hoideta


Joskus herään aamuyöllä murehtimaan. En joka yö ja tiedän, että siitä voi olla kiitollinen, sillä lukemattomat ihmiset kieriskelevät aamuöisin unettomina murehtimassa vaikka mitä.

Herään ehkä joka kolmas yö ja murehdin vähän mutta sitäkin pontevammin. Yleensä ajattelen työasioita: ehdinkö tehdä kaiken lupaamani ajoissa, miten tavoitan ihmisiä, jotka eivät vastaa puhelimeen, miksi en voi jo olla eläkkeellä?

Toinen murheenaihe on se, että vanhan talon (kuvassa) katolla ei ole kunnollisia kattoturvatuotteita.

Ei siellä ole kunnon kattoakaan, kyllä minä sen tiedän ja kuka vaan sen näkee. Mutta uutta kattoa me emme nyt sinne saa, kattoturvatuotteet, lapetikkaat ja kulkusilta, sen sijaan on saatava.

Kyse on siitä, että talon piiput pitää nuohota. En suostu enää virittämään yhtäkään valkeaa uuneihin ennen kuin nuohooja on käynyt. Olemme puhuneet tästä asiasta monta kertaa, mutta se ei ole johtanut mihinkään. Asia on aina tyssännyt siihen, että kun pitää saada se kattoremontti ja sitten...

Katolla on puiset tikkaat, mutta niihin ei ole enää luottamista, ei niin paljon, että voisimme pyytää nuohoojaa kiipeämään niitä pitkin.

Olen murehtinut tätä nuohooja-asiaa tosi paljon. On sietämätöntä, että asioita ei hoideta.

Murehtimisen sijaan olisi kannattanut tarttua toimeen. En tiedä, mistä sain nyt sellaisen puhdin ja mahdin, että lähetin eilen muutamia tarjouspyyntöjä kattoturvatuotteista asennettuina. Tänä aamuna, toisena pääsiäispäivänä, sain ensimmäisen vastauksen. Nyt olemme sopineet, että asentaja tulee ylihuomenna ja tekee työn. Tarjous oli niin kohtuullinen, ettei ole mitään syytä odottaa muita.

Joku ajattelee nyt, että saahan noita tikkaita ja kulkusiltoja kaupasta, sen kun menee ostamaan ja laittaa paikoilleen. Tiedetään. Se nyt kuitenkin on sellainen työ, että jos se meiltä tulisi hoidetuksi, se kai olisi jo tehty.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Aurinkoenergiaa saatiin ja muutakin tarvittaisiin


Aurinkopaneelit saatiin katolle viime viikolla. Ne eivät toimi vielä, kuvastakin näkyy miten kesken asentaminen yhä on. Pääasia kuitenkin, että talon seinustalla jo vähän aikaa odotelleet paneelit ovat siellä missä pitää. Kiitos naapureille, jotka olivat auttamassa.

Näillä aurinkovempaimilla on tarkoitus tuottaa kuumaa vettä ja toimiessaan ne korvaavat puiden polttamisen. Sähköä näillä ei kuulemma säästy. Myöhemmin on tarkoitus hilata katolle vielä sähköä tuottavat paneelit, mutta se on myöhemmin se.

Ensin täytyy saada piha kuntoon.


Tiedän, että pihasta voi tulla oikein kaunis vieläpä niin, että molemmat talot, vanha ja uusi, ovat siinä kuin olisivat aina olleet. En vain yhtään tiedä enkä osaa kuvitella, miten se tehdään. Pihasuunnittelijan vikaa minussa ei ole, joitain muita vikoja ehkä on.

Ajattelen, että syksyyn mennessä pihan on oltava siisti. Ainakin sitä. Se ei voi olla mahdotonta. Jos syksyyn mennessä talo on maalattu ja pihanrakennus tehty, niin eikö se ole jo ihan tarpeeksi? Enkä tarkoita pihanrakennuksella mitään hienoja istutuksia, kiveyksiä ja terasseja vaan ihan vain sitä, että tuo pieni kukkula jonka päällä talo seisoo, on muotoiltu jollain lailla järkevämmäksi.

Yksi rakentajan sudenkuopista on se, että kun pääsee asumaan uuteen taloon, väsymys iskee. Keskeneräisiä töitä lykätään tuota tuonnemmaksi ja helposti ne kai jäävät kokonaan tekemättä. Kaiken lisäksi silmä tottuu äkkiä vaikka mihin. Väännetäänpä kelloja mihin suuntaan tahansa, eletään talvi- tai kesäaikaa, päivä on aina liian lyhyt.

Eikä kyse ole edes pelkästä väsymisestä tai tottumisesta vaan ajasta ja jaksamisesta myös.

Olisiko muuten tässä yksi asia, jota loppuelämän kotia suunnittelevan vanhan parin kannattaisi miettiä kaksi kertaa; vanhemmiten päivät lyhenevät, aina saa vähän vähemmän aikaan. Tulee hitaaksi.

Ajatukset ja kuvitelmat voivat olla vielä varsin lennokkaita, mutta fyysinen olemus ei enää pysy niiden tahdissa.





sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Näin meillä kierrätetään

Kodinhoitohuoneessa on yksi iso, kaksiosainen kaappi. Toinen puoli on siivouskomero ja toisen olemme ristineet kierrätyskaapiksi. Se näyttää tältä:


Kahdella alimmaisella hyllyllä on kassit, joista yhteen laitamme tyhjät pullot, toiseen kierrätysmetallit, kolmanteen jätepaperin ja neljänteen kierrätykseen menevän kartongin. Kolmannella hyllyllä olevan kissanruokapussin vieressä on tavallisesti vielä muovikassi, johon kerätään kaikki kierrätysmuovi. Kannussa on tyhjiä pattereita ja ylimmän hyllyn rasiassa taskujen pohjille kerääntyneitä kolikoita, pääasiassa viisisenttisiä.

Niin ja onhan tuolla myös taskulamppu ja kiikarit, molemmat tuiki tarpeellisia. Täällä maalla sähköt ovat vähän väliä poikki ja pihapiiriin voi milloin tahansa ilmestyä jotain kiinnostavaa kiikaroitavaa eikä silloin ole aikaa etsiä kiikareita, pitää tietää, missä ne ovat.

Laitilan keskustassa on kierrätyspisteitä, jonne viemme kassien sisällön sitä mukaa, kun ne täyttyvät. Ruoantähteet laitamme kompostoriin. Tyhjät lasipurkit viedään myös kierrätykseen.

Tiskipöydän alakaappiin emme laita yhtään mitään muuta kierrätykseen menevää kuin ne ruoantähteet, joita varten siellä on kannellinen kompostiämpäri.

Tämä systeemi toimii hyvin. Roskikseen vietävää jätettä tulee nykyään niin vähän, että kun kahdensadan litran roska-astiamme tyhjennetään kerran kuussa, se on tavallisesti vain puolillaan.

Kaikenlaista jätettä tulee silti valtavan paljon enemmän kuin silloin, kun olin lapsi ja asuin silloinkin pienessä omakotitalossa. Meitä oli siellä neljä ihmistä mutta ei yhtään roska-astiaa. Missään ei silti ollut mitään roskakasoja. Muovijätettä ei juuri tullut - jos jostain saatiin joku muovipussi, se pestiin ja talletettiin tulevaa käyttöä varten. Mitään valmisruokia ei ostettu vaikka niitä olisi kaupoissa ollutkin. Lihat ja kalat tuotiin kotiin käärepapereihin kiedottuina ja paperit poltettiin saunan pesässä. Sanomalehdet vietiin paperinkeräykseen, ruoantähteet huusin taakse kaatopaikalle rottien iloksi.
Ongelmajätteet vasta näppärästi hävitettiinkin, ne vietiin hämärän hyssyssä naapurin metsään. Siellä oli koko kylän epävirallinen ongelmajätepiste. Tällaista oli kotien jätehuolto 1960-luvulla.

Tiedän, että meillä on vielä pitkä matka todella vihreään ja kaikin puolin hyväksyttävään elämään. Tuskin pääsemme siihen koskaan, tuskin pyrimmekään. Nyt olen kuitenkin ihan tyytyväinen tähän systeemiin enkä oikein tiedä, mitä vielä voisi tehdä paremmin. Voisiko?



 

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Uuden kodin ulkopuolista elämää

Täällä Laitilassa toimii erinomainen kansalaisopisto. Samainen Vakka-opisto toimii myös Uudessakaupungissa ja muutamassa muussa paikassa ja opetanpa siellä itsekin yhtä kirjoittajaryhmää.

Kansalaisopiston idea on tosi hieno ja toimii tänä päivänä yhtä hyvin kuin joskus opistojen syntyaikoihin yli sata vuotta sitten: se, joka osaa jotain, voi opettaa muillekin. Tietysti tämä useimmiten tarkoittaa sitä, että kurssin opettaja on alan ammattilainen, usein jopa opettaja ammatiltaan, mutta yhtä hyvin joku muu, sellainen, jolla on jokin erityinen taito.

Ilmoittauduin tällä lukukaudella neljälle kurssille: lavisjumppaan, kehonhuoltoon, ikkunankunnostuskurssille ja retkeilyn alkeisiin.

Kehonhuolto jäi yhteen kertaan, siitä en tykännyt. Nämä muut sen sijaan ovat mukavia ja epäilemättä hyödyllisiäkin. Retkeilykurssi alkoi runsas viikko sitten ja edellispäivänä kykimme koulun pihalla sytyttämässä trangioita.


Olen ihan tosimielellä oppimassa retkeilytaitoja. Haaveilen eräretkistä vaikka tiedän hyvin, etten jaksa kantaa rinkkaa kokonaista päivää saati useita. Voihan sentään tehdä vähän kevyempiä retkiä, maastoja täällä ainakin riittää. Taka-ajatuksena kurssille mennessäni oli myös se, että voisin ehkä tutustua joihinkin samanhenkisiin ihmisiin ja retkeillä sitten myöhemmin heidän kanssaan. Saas nähdä kuinka käy.

Tästä päästään siihen, että kun ihmisellä on upouusi talo kuten tässä nyt sattuu olemaan, niin onko jotenkin sopimatonta haikailla ja jopa osallistua uuden kodin ulkopuolisiin aktiviteetteihin?

Ei tietenkään ole.

Talo, olkoon kuinka uusi ja kallis tahansa, ei voi olla mikään elämäntehtävä. Talo on asunto ja koti, mutta elämää on myös sen ulkopuolella ja varsinkin siellä.

Se, että kansalaisopistossa harrastaminen on aika halpaa, sopii muuten tavattoman hyvin yhteen vasta päättyneen rakennushankkeen kanssa. Arvaatte kyllä, miksi.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Miten talomme toimii; kodinhoitohuone



Tämä on kodinhoitohuoneemme ihan arkiasussaan, ilman mitään lavastuksia. Otin kuvan tänään kesken imuroinnin, sillä sähköt katkesivat eikä imurointi enää onnistunut. Jotain tekemistä.

Kodinhoitohuone on paikka, joka kannattaa suunnitella hyvin. Suunnittelimmeko me? Emme, mutta Sievi-talo teki sen puolestamme ja lopputulos on hyvä. Parempikin voisi olla, mutta sitten tähän olisi taas liimattu se pahalta kalskahtava "Lisähinta"-lappu. Perushintaan saa tämän mikä kuvassa näkyy.

Huoneen muoto on hyvä. Tässä edessä kulkee käytävä. Oikealla on keittiö ja vasemmalta pääsee kuistille ja ulos. Tällainen muoto on hyvä muun muassa siksi, että jos perheellä on tapana tuoda hiekkaa tai kuraa kengissään sisälle asti, se ei välttämättä kulkeudu tuohon pöytätason eteen lattialle. Se puolestaan on hyvä asia siksi, että ylälaatikossa on silityslauta ja siinä silitetään. Muutenkin tällainen muoto on käytännöllisempi kuin se, että pesukoneet ja muut olisivat käytävän varrella.

Mankelin alla on kaksi pyykkikoria. Varsinaista liinavaatekaappia ei ole. Säilytän lakanoita, pyyhkeitä ja tyynyliinoja pyykkikorien viereisessä kaapissa, mutta se on vähän ahdas. Yläkaapit eivät ole tarpeeksi syviä tähän tarkoitukseen.

Kaapit ja laatikot - no, ihan ok mutta kaipaisin isompia ja syvempiä kaappeja tai sitten syviä kaappeja, joissa on vetokoreja.

Ikkunan edessä on ompelupaikkani. Pöytä on niin korkealla, etten ylety paininjalkaan jos se on lattialla. Tarvitsen baarituolin ylettyäkseni ompelemaan ja paininjalkaongelma ratkaistiin sillä, että mies nikkaroi jakkaran, jonka päällä paininjalka on. Kyllä siihen tottuu. Kunnon työvaloa ei ole, joku lamppu täytyy vielä hankkia.

Oikealla on lavuaari ja paikka pesukoneelle ja kuivurille. Meillä on kuivaava pesukone, joten kuivuria ei nyt tarvita. Pesukoneen päällä on laatikollinen kiviä hillitsemässä koneen hyppimishaluja. Toimii hyvin.

Tästä kuvasta puuttuu lähes vakiokalusteena oleva pyykkiteline. Se seisoo tavallisesti tuossa keskellä.

Mikä voisi olla paremmin?

Pyykkitelineelle tai pyykinkuivaukselle yleensä, pitäisi olla oma paikka. Kuivauskaappi vie sähköä, mutta voisiko kuivauskaapin korvata kiinteillä pyykinkuivaustelineillä niin, että kuivuvien pyykkien ei tarvitse seistä keskellä lattiaa?

Kaapit voisivat olla isompia ja  syvempiä. Tarvittaisiin ainakin yksi iso kaappi, jossa on reilunkokoisia hyllyjä tai koreja lakanoille ja pyyhkeille.

Pesuallas voisi olla vielä isompi, niin iso, että sinne mahtuisi kunnolla esim. uunipelti. Nyt keittiössä ja kodinhoitohuoneessa on lähes yhtä isot altaat ja molemmat ovat liian pieniä uunipeltien kokoisille astioille ja muille pestäville. Tunnustan myös kaipaavani vanhan ajan teräksisiä tiskipöytiä. Puiseen tasoon upotettu allas on ehkä kaunis, mutta näen jo nyt, että altaasta väkisinkin roiskuva vesi ei tee hyvää.

Kokonaisuutena olen ihan tyytyväinen. Parasta on ehkä se, että kaikki on lähellä: vaatehuone ihan vieressä, samoin sauna ja pesuhuone. Vaatehuolto keskittyy yhteen paikkaan ja on niin helppoa kuin voi olla. Talomme pohjaratkaisu tuntuu kaikin puolin onnistuneelta sillä vielä en ole huomannut mitään, mikä olisi pitänyt tehdä toisin.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kevätpuuhia


Kevät on täällä, kaikesta tuiskusta ja tuulesta huolimatta. Niinpä ryhdyin toimeen, hain kaupasta kukkamultaa, aitasta ruukkuja ja kunnostin vanhassa talossa talvehtineet pelargoniat.

Kuuntelin hiljattain radiosta puutarha-alan asiantuntijan haastattelua jossa hän mm. sanoi, ettei kukkamullan vaihtamisessa ole mitään mieltä. En tiedä, miten yleisesti ihmiset enää nykyään vaihtavat multaa keväällä tai onko sitä niin yleisesti koskaan tehtykään. Minulle pelargonioiden kevätkunnostus tarkoittaa sitä, että siistin elossa olevat ja katson, mahtuvatko ne ruukkuihinsa vai tarvitaanko vähän isompaa.

Melkein kaikki pelargoniat olivat selvinneet talvesta. Vanhassa talossa on hyvät olosuhteet talvettamiseen, muutama aste lämmintä.

Olen myös aloittanut ikkunankunnostuskurssin.


 Täkäläisessä kansalaisopistossa on vaikka mitä kursseja (myös yksi, jota itse vedän) ja yhdellä niistä voi kunnostaa vanhan oven tai ikkunan. Irrotin tämän ikkunan vanhan talon eteisestä ja laitan sitä nyt kuntoon. Haluan oppia tämän työn oikein kunnolla niin voin sitten pitää huolta noista ikkunoista eikä tarvitse odotella, josko joku muu tekisi.

Harmittaa, kun osaan niin vähän mitään. Täällä maalla se, että osaa suhteellisen näppärästi kirjoittaa, ei ole kovin korkeassa arvossa eikä siitä juuri ole hyötyäkään. Olisi paljon parempi, jos osaisin tehdä remonttia ja metsätöitä ja hoitaa puutarhaa niin, että siellä oikeasti kasvaisi jotain. Harmittaa olla tällainen kädetön kaupunkilainen.

Mutta ainahan voi yrittää oppia uutta.

Kirjoitin viimeksi vesiongelmista. Meille tosiaan asennettiin toinenkin suodatin suodattamaan mm. rautaa pois porakaivon vedestä. Olen nyt muutaman päivän taas juonut hanavettä ja ensin näytti siltä, että vatsa kestää. Mutta tänään oireet tulivat taas takaisin. En oikein osaa kuvata niitä, mutta mahaan sattuu ja siellä on tunne, kuin se olisi jotenkin kovettunut sisältä tai täynnä jotain kummallista ja ylimääräistä. Ja nyt tarkoitan mahan yläosaa, sitä, jossa tämmöistä tunnetta ei pitäisi olla.

Täytynee taas ostaa lähdevettä kaupasta, pahus vieköön.

 

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Pari asiaa joihin lupasin palata

Ensin kuitenkin ne tulppaanit, joita en viimeksi laittanut:


Kukat ovat ylipäätään ihania, mutta keväinen tulppaanikimppu on omaa luokkaansa. Tästä edes kissa ei ole ehtinyt vielä käydä katkaisemassa yhtään kukkaa. Olen kieltänyt Mimmiä tulemasta ruokapöydälle ja ehkä se on vaikuttanut asiaan. Tietenkään kissa ei tottele, mutta kumminkin - ei se ainakaan niin vapaasti huseeraa pöydällä kuin muuten tekisi. Mokoma silmänpalvoja.

Asiaan. Kerroin taannoin miten epäilen, että porakaivomme rautapitoinenvesi tekee vatsani kipeäksi. Lupasin palata asiaan kunhan siitä on enemmän kokemusta eli nyt.

Olen nyt ostanut kaupasta kymmeniä jos en satoja litroja lähdevettä ja käyttänyt sitä juomiseen ja ruoanlaittoon. Vatsavaivat ovat pysyneet poissa. Parhaillaan meille asennetaan veden lisäsuodatinta laitehuoneeseen ja kun se on tehty, aion taas kokeilla, pystynkö juomaan porakaivon vettä. Sen pitäisi silloin olla mahdollista, onhan vesi sitten kahteen kertaan suodatettu. Kerron kyllä, kuinka käy.

Toinen harmi porakaivon vedestä ilmeni, kun menin kampaajalle. Hän sanoi, että minun hiukseni ovat muuttuneet vihreiksi. En itse tajunnut asiaa kun katson joka päivä samaa päätä monta kertaa peilistä. Myöhemmin olen kuullut, että täällä Laitilan sivukylillä, joihin kunnallistekniikka ei ulotu,
hiusten vihertyminen on tavallista. Sehän iskee meihin, joiden hiukset on vaalennettu ja kuulemma jotkut ovat jopa joutuneet luopumaan vaaleista hiuksista kun eivät saa niitä millään pysymään halutun värisinä. Olisin mielelläni vaaleahko, mutta jos on pakko valita vihreän ja tummanruskean välillä, valinta ei lie vaikea.


Tämä tässä on se toinen asia, johon lupasin palata eli komposti. Kuten näkyy, kompostissa on yli 40 astetta lämmintä. Otin tämän kuvan eilen ja sen ottamisen jälkeen pöyhin kompostimassaa vähän. Sen seurauksena kompostorin lämpömittari näytti tänään viittäkymmentä astetta. Näyttää siis siltä, että komposti toimii. Lämpötila ei ole kertaakaan talven aikana painunut nollaan ja esimerkiksi edellisyönä pakkasta oli kuitenkin yli 20 astetta.

Lumet sulavat päivisin hyvää vauhtia ja sitä myötä piha-ahdistukseni kasvaa. Olen jo herännyt aamuyöllä miettimään, että mitä jos emme tänä kesänä saakaan pihaa kuntoon? Luulen, että yksi aamuyö ei tähän riitä.

Illalla alkaa jo olla valoisaa. Niin valoisaa, että kun seisoin keittiössä paistamassa plättejä katselin samassa ikkunasta, miten neljä hirveä ylitti naapurin pellon. Vielä vähän aikaa sitten en olisi nähnyt niitä.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

En ymmärrä ilmastointia ja sain harmia töissä


Katselin päivällä keittiön pöydällä helottavaa tulppaanikimppua ja olin vähällä ottaa siitä kuvan tänne blogiin. Sitten ajattelin, että tähän aikaan vuodesta niitä tulppaanikimppuja taitaa olla aika monessa blogissa joten päivän kuva onkin tämä. Tällaista ei ole kenelläkään, ei ihan samanlaista, ei varmasti ole.

Kevään merkki, uupunut lumiukko, mainoslakki silmillä, henkitoreissaan.

Sunnuntaina paistoi aurinko ja silloin istuin ensimmäisen kerran tänä vuonna hetken terassilla. Mahtavaa, ihana hetki, antoi uskoa siihen, että kevät ja valo ja se kaikki todella tulee ja on kohta täällä. Tunsin jopa lievää mielenkiintoa kevätkylvöjä kohtaan - tosin en tiedä, mitä kylväisin ja minne kun kissa syö kaiken vihreän. Syö muuten ne tulppaanitkin. Tai ei syö, mutta katkoo kukkavarret.

Meillä on tutkittu ilmastointia ja todettu, että sen säädöissä on toivomisen varaa. Tahtoo sanoa, että täältä on mennyt liikaa ilmaa ulos. Sen tarkemmin en osaa selittää vaikka minulle on kyllä esitelty lukemia ja toisia lukemia, mutta ne eivät oikein tahdo tarttua. Tällainen uusi talo on niin monimutkainen rakennelma, että sen hoitamiseen tarvitaan laitosmies, siihen ei yhden kirjoitustyöläisen järki eikä osaaminen riitä.

Kirjoittamisesta puheen ollen: töissä on ollut harmia. Suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa tapahtuu, että tulen asioineeksi sellaisen ihmisen kanssa, jonka aaltopituus on jossain ihan muissa sfääreissä kuin omani. Sen muuten tietää ensi hetkestä. Sen, että vaikka kuinka yritetään niin tässä tulee käymään huonosti. Niin tälläkin kertaa: emme saaneet aikaan muuta kuin erimielisyyksiä ja pahaa mieltä ja hukattua aikaa. Ikävää molemmin puolin.

Aina kun tällaista tapahtuu - ja tätä siis tapahtuu noin kerran kymmenessä vuodessa kuten jo sanoin - alan laskea, kuinka pitkä aika minulla on vielä eläkkeeseen. Mikä tässä on mukavaa on se, että nyt aikaa on paljon vähemmän kuin viimeksi.


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Miettimistä kaikille osteoporoottisille ja niillekin, jotka eivät vielä tiedä




Olohuone on lopultakin kalustettu. Pruuvailimme sohvapöytää ja nojatuoleja eri asentoihin kunnes ne päätettiin jättää noin. Etualalla on vanha nojatuoli, joka verhoilutettiin.

Sohvapöytä on muuten ensimmäinen, mikä meillä on koskaan ollut. Ostimme huonekalut yhdellä Turku-reissulla ja kun sen ja mööpelien kotiintulon välissä oli pari kuukautta ehdin jo unohtaa, mitä tarkalleen ottaen olimme hankkineet. Varsinkin sohvapöydästä mielikuvani oli se, että se on ihan kauhea. Mietin jo -tämä on totta - miten kauan on ihan pakko pitää sitä ennen kuin jollain verukkeella voin laittaa sen kiertoon. Vaan eipä tarvitsekaan, se on ihan hyvä.

Muuten olen viettänyt aikaani melko vakavien aatosten parissa, sellaisten, jotka eivät mitenkään kuulu rakennusblogiin, mutta sopivat kyllä tähän loppuelämän koti -teemaan ja erityisesti sen osaan loppuelämä. Asia on nimittäin niin, että minulla on osteoporoosi, tuo viheliäinen, luita hiuduttava tauti, jota en suinkaan sairasta yksin vaan noin puolen miljoonan muun suomalaisen kanssa. Luulen kyllä, että kohtalotoverien määrä on vielä paljon suurempi ja jos kaikki suomalaiset kellistettäisiin DEXA-laitteen alle mittailtaviksi voisi olla, että olisimme yhtä suurta osteoporoottista perhettä kaikki.

Osteoporoosi ei ole mikään uusi juttu, olen tiennyt sen jo noin kaksikymmentä vuotta. Olen käynyt säännöllisesti mittauksissa ja arvot ovat heitelleet huonon ja vähän paremman välillä. Viimeksi, tammikuussa tehdyssä mittauksessa luuntiheysarvot olivat kuitenkin huonontuneet niin paljon, että nyt, ensimmäistä kertaa, mietin ihan vakavissani, miten tämän asian kanssa tullaan toimeen. Varsinkin nyt, täällä, missä parhaillaan on päästävä jäistä mäkeä alas tai ylös jos aikoo liikkua täältä jonnekin.

Kieltäydyin lääkärin ehdottomasta lääkityksestä. Ehkä kadun sitä jossain vaiheessa, mutta nyt ajattelen, että ennen kuin olen itse tehnyt kaiken minkä pystyn luitteni hyväksi, en ota mitään myrkkyä, joka ei edes paranna tautia eikä suojaa murtumilta mutta voi kylläkin aiheuttaa kammottavia sivuvaikutuksia.

Se vakavin asia, jota tässä kohtaa olen miettinyt on kuitenkin se, miten paljon annan tämän asian muuttaa elämääni ja mihin suuntaan? Ryhdynkö sairastamaan, hankin lonkkamurtumasuojat, myyn polkupyöräni enkä koskaan enää nouse hevosen selkään (tämä ajatus on kauhein) vai elänkö kuten ennenkin, mutta vielä terveellisemmin? Tämä ei kuitenkaan enää ole sellainen asia, jonka voi vain unohtaa ja olla, kuin sitä ei olisi.

Luulin, että voisin nyt ja tässä tulla johonkin tulokseen ja esittää jonkin järkeenkäyvän loppupäätelmän, mutta en taida. Jatkan miettimistä. Yksi näkökulma on kuitenkin se, että me rakennutimme tämän talon, jotta voisimme asua tässä loppuun asti, vielä sittenkin, kun olemme tosi krämppiä ja joudumme ehkä käyttämään pyörätuolia. Sitä varten, sitäkin varten, tämä tehtiin.

Mutta että ihan oikeasti?

perjantai 18. tammikuuta 2019

Älä kokeile tätä


Yksi asia, jota maallemuutosta odotin kovasti on se, että suoraan kotipihasta pääsee taas hiihtämään, kuin lapsena ennen. Pidän hiihtämisestä - tai ainakin olen joskus hiihtänyt ahkerasti - mutta en koskaan Turussa tottunut siihen, että hiihtämistä varten pitää ensin ajaa autolla jonnekin.

Sukset kuitenkin ostin muutama vuosi sitten ja ne odottivat minua vanhan talon vintillä. Kun vihdoin tuli lunta, hain sukseni ja päätin ryhtyä oikein kunnolla reippailemaan.

Ensi töikseni laskin tuon uudelta talolta johtavan pienen mäen alas.

 
Se oli virhe. Päädyin rähmälleni omenapuun alle ja loukkasin ranteeni. Koska se ei kuitenkaan tuntunut kauhean pahalta, kömmin ylös ja jatkoin harjoitusta. Hiihtelin pihalla edestakaisin, kävin takaniityllä ja tein ladun sen ympäri.

Suksissa oli hirmuinen luisto eikä yhtään pitoa. Kaaduin toisen kerran, nyt lähes tasamaalla, lensin selälleni ja tömäytin ristiselkäni tantereeseen.

Pelästyin tosissani. Tilanne muistutti elävästi sitä kun putosin hevosen selästä niin ikään lumiselle kentälle, enkä enää omin avuin päässyt ylös. Asiaa ei yhtään parantanut se, että olin pari päivää aikaisemmin lääkärillä kuulemassa luuntiheysmittauksen tuloksia ja tiesin, että luut eivät enää ole läheskään priimaa.

Pääsin sentään jaloilleni, mutta hiihtäminen ei enää huvittanut. Jätin sukset nojaamaan vanhan talon oven pieleen ja kömmin sisään kiitollisena siitä, etten telonut itseäni pahemmin.

Tämä tapahtui päivää ennen kuin kurkkuuni alkoi sattua. Luulen, että pelästyminen sai tämän kurkkupaiseenkin aikaiseksi.

Kaatumisista on nyt lähes kaksi viikkoa aikaa, mutta en vieläkään pysty kävelemään kunnolla. Harmittaa tosi paljon, kun ulkoilusäät ovat nyt niin hienoja.

Mitä tästä voi oppia? Ainakin se, että jos haluaa pitkän tauon jälkeen elvyttää hiihtoharrastuksen, ei kannata aloittaa mäenlaskulla. Ja sen, että ne sukset voisi voidella kunnolla niin, että olisi muutakin kuin luistoa.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Voisiko yksin muuttaa kauas kaikesta?


Ehkä ei, jos minulta juuri nyt kysyttäisiin.

Kun asuimme Turussa, asuimme samalla kävelymatkan päässä palveluista. Lääkäriasemia ja terveyskeskus löytyivät kymmenen minuutin kävelymatkan päästä eikä sairaalakaan ollut kaukana. Nyt kaikki on toisin, täällä maalla.

Noin viikko sitten kurkkuuni alkoi sattua ja vaiva paheni joka päivä. En mene helpolla lääkäriin vaan kokeilen kaikki omatekoiset parannuskonstini ensin ja luotan siihen, että luonto hoitaa ennen pitkää (kuten ihan varmasti hoitaa, hautaan saakka). Nyt päätin kumminkin mennä, kun näin freelancerina en loputtomasti voi siirtää ja lykätä sovittuja töitä, varsinkaan kun pahamaineinen deadline on taas tulossa.

Soitin Laitilan terveyskeskukseen ja sain nopeasti ajan sairaanhoitajan vastaanotolle. Viisi tuntia sen jälkeen, kun tapasin sairaanhoitajan täällä Laitilassa, valmistauduin jo nousemaan kuvassa näkyvältä lavetilta - joka on TYKSin korva- ja kurkkupäivystyksessä - ja lähtemään kotiin. Vaivani paljastui kurkkupaiseeksi, joka siis tyhjennettiin. Ei mikään mukava juttu ollenkaan.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Laitilan julkisista terveyspalveluista. Kuinka nopeasti olisin päässyt hoitoon, jos olisin mennyt terveyskeskukseen Turussa tai päivystykseen siellä? Enkä kyllä olisi mennytkään, kun yksityinen lääkäriasema oli lähempänä. Laitilan ja Turun välissä puolestaan on noin 60 kilometriä.

Tapahtuma pisti miettimään myös sitä, että yksin asuminen jossain syrjässä on aika riskaabelia. Ei tarvitse tapahtua sen kummempaa kuin että jossain ulkohommissa kompuroi sen verran hyvin, ettei pääse enää omin avuin liikkeelle eikä puhelinta ole käden ulottuvilla. Minulla oli sentään mies kyytimässä ja huolehtimassa. Vitsailtiinkin siinä, että tämmöistä tämä nyt sitten on täällä loppuelämän kodissa, kuskaillaan toisiamme vuoron perään terveyskeskukseen.

Mutta voiko elämäänsä kuitenkaan elää niin, että pelkää pahinta koko ajan? Ja onhan kaupunkeihin, kerrostaloasuntoihin, kuollut suuri määrä ihmisiä niin, ettei heidän poismenoaan ole huomattu kuin kuukausien päästä kun velkojat alkavat tosissaan haluta rahojaan.

 

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Ostin tänään 20 litraa vettä kaupasta

Kyllä vaan, näin tein. Edellispäivänä ostin kymmenen litraa ja se on jo mennyt.


Ei, porakaivo ei ole ehtynyt. Vettä tulee ihan hyvin, mutta en uskalla juoda sitä. Luulen nimittäin, että siitä tulee maha kipeäksi.

Minulla on aina ollut herkkä vatsa joten se, että mahaan sattuu, ei todellakaan ole mitään uutta. Se kuitenkin oli, että kipuja alkoi olla joka päivä ja ne tuntuivat aina vain pahemmilta. Kun ajattelin asiaa tajusin, että vatsavaivat pahenivat, kun muutimme uuteen taloon.

Ensin luulin, että olen sairastunut ärtyvän suolen oireyhtymään, google-asemalta noudettu oirekuvaus sopi hyvin tähän tautiin. Yritin syödä vain sellaisia ruokia, jotka eivät ärsytä vatsaa, mutta se ei auttanut. En tullut edes ajatelleeksi, että syy voisi olla vedessä ennen kuin tytär mainitsi kuulleensa tapauksesta, jossa jonkun vatsavaivojen aiheuttajaksi paljastui juomavesi.

Päätin kokeilla ja ostin kaupasta vettä. Olen vielä heikoilla jäillä, sillä olen juonut ostovettä vasta kaksi päivää, mutta ainakaan nyt maha ei ole ollut kipeä. Ero muutaman päivän takaiseen tilanteeseen on merkittävä.

Nyt arvelen, että porakaivon vedessä oleva rauta aiheutti kivut. Meillä on rauta- ja mangaanisuodatin ja vesi on tutkittu ja todettu hyväksi. Silti; jos on oikein herkkä niin kai näin voi käydä? Ja minä tosiaan omistan niin herkän mahalaukun, että sain kerran esimerkiksi särkylääkkeestä (jota onneksi on tarvittu äärimmäisen harvoin) niin helvetilliset vatsakivut, että ne ylittivät sataan kertaan sen säryn, johon lääkettä otettiin.

Mies ei ole saanut mitään oireita, mutta hän ei myöskään juo vettä samanlaisia määriä kuin minä joka juon sitä paljon.

Jatkan veden ostamista niin kauan kuin kivut pysyvät poissa. Palaan asiaan vielä myöhemmin.