Talomme on valmis

Meillä oli eilen Sievitalon puolesta luovutustarkastus. Muistona käynnistä pöydällä odotti onnittelukortti ja komea viherkasvi. Minä en valitettavasti voinut olla todistamassa luovutusta, mutta mies oli.

Nyt on aika katsoa, miten homma onnistui, mikä oli hyvää ja mikä huonoa. Aloitetaan hyvistä puolista:

- Talo on hyvä ja juuri sellainen kuin piti.
- Rakennusaikana näimme paljon todella vaikuttavaa ja ammattimaista työtä, kuten esimerkiksi:

Sievitalon oma timpurikaksikko, joita nimitin Pohjanmaan miehiksi kun en oppinut muistamaan heidän nimiään.
Tavattoman reipas ja hienoa työtä tehnyt maalaripariskunta.
Peltikaton tekijät.
Keittiöasentajat.
Viimeistelytimpuri.
Maanrakennusyritys, joka rakensi tämän mäen jonka päällä talo seisoo.
Perustusten tekijät.

Ainakin nämä ja jonkun varmaan unohdin.

Miinuksen puolelle taas menee ennen muuta prosessinhallinta. Siinä Sievitalolla on kehittämisen paikka, sillä se, miten sujuvasti työmaa hoidetaan, vaikuttaa asiakaskokemukseen ihan yhtä paljon kuin itse lopputulos, ehkä enemmänkin.
Asiakkaina me olisimme tarvinneet paljon enemmän tietoa siitä, mitä milloinkin on tekeillä. Ei haittaa, vaikka mitään ei tapahtuisi moneen päivään, jos asiakas tietää sen. Tämä tiedottamisen ja kaikesta selvillä olemisen epäkiitollinen tehtävä kuuluisi kai lähinnä työpäällikölle, jonka työtaakka näkyy jo ennestään olevan niin raskas, että meidänkin aikanamme työpäällikkö vaihtui kaksi kertaa.

Huonon tiedottamisen lisäksi hämmästystä herätti myös rakennustarvikkeiden logistiikka, jossa ei välillä tuntunut olevan mitään tolkkua. Esimerkiksi ikkunat tuotiin pihalle viikkoja, ellei kuukausia ennen kuin niitä tarvittiin.

Se, että talo on nyt tietääksemme kaikin puolin hyvin tehty ja kunnollinen, on myös sen ansiota, että mies on voinut olla rakennuksella koko ajan. Hän on tehnyt tosi paljon, pitänyt työmaan siistinä ja seurannut, miten kaikki sujuu. Ilman tätä valvovaa silmää moni asia voisi olla toisin. Tällä kokemuksella sanonkin, että se rakennuttaja, joka ei pysty itse olemaan rakennuksella mukana, voi vain toivoa parasta. Toinen hirmuisen tärkeä asia on hyvä vastaava mestari. Meidän vastaavamme ansaitsee kyllä suuren kiitoksen siitä, että hän piti tarpeen vaatiessa tiukasti meidän puoliamme.

Minun on mahdotonta verrata omaa rakennuttajantietämme mihinkään toiseen kun kerran olemme asialla ensimmäistä kertaa. Se, mitä olen nettikeskusteluista lukenut näitä juttuja on saanut minut kuitenkin ajattelemaan, että kaiken kaikkiaan meillä taisi mennä aika hyvin. Täällä ei tapahtunut mitään ihan kauheaa ellei sellaiseksi lasketa sitä yhtä harrastajatimpuriryhmää, jolla ei ollut edes työkaluja ja joka oli kyllä kova yrittämään mutta väärällä alalla. Sekin oli enemmän koomista kuin traagista.

Talon piti olla valmis huhtikuun lopussa, mutta se oli vasta elokuussa. Tämäkin vielä.

Rakentamisen kustannuksia voi katsoa "Mitä lysti maksoi" -sivulta. Lisään sinne vielä viimeisen maksuerän talosta kunhan saamme laskun. Kustannusten suhteen ei tullut mitään yllätyksiä, tiesimme, että lysti on kallista ja kallista oli.

Talo on valmis, mutta blogi ei pääty tähän. Tulen vielä kertomaan kokemuksia talossa asumisesta ja sen kustannuksista niiden iloksi, jotka vasta miettivät omaa projektiaan.







 

Tänään, kun täällä ajettiin rallia

Vanhan talon siivous jatkui tänään, pesin ikkunoita ja ripustin puhtaita verhoja.

Työ ei tullut valmiiksi, jäljellä on vielä - varjelkoon! - yli 200 ruutua. Totta: jos laskee jokaisen ruudun erikseen ja sen, että ne pitää tietysti pestä molemmin puolin niin kyllä siitä noin paljon tulee. Tänään pesin 108.

Tuli nyt sekin laskettua. Hyvä mieli siitä kumminkin tulee, kun saa puhdasta jälkeä ja jonkun asian kuntoon, vaikka vain vähäksi aikaa kuten siivoamisen kanssa aina on.

Tänään täällä sai puuhastella kaikessa rauhassa, sillä olimme jokseenkin jumissa, koko kylä. Täällä kun ajettiin rallia.

Kävin pikaisesti kylätien varressa ottamassa kuvan. Tie oli varattu ralliautoille koko päiväksi, joten meillä kyläläisillä ei ollut mitään asiaa sinne. Vauhdikasta menoa, joka varmasti jakaa mielipiteet. Ne, jotka asuvat tien reunassa, tuskin ilahtuivat näistä pöllyttäjistä ja potentiaalisista seinään törmääjistä. Eläintiloista puhumattakaan, mutta kaipa kaikki hevosenomistajat veivät omansa jonnekin kauas jo aamulla.

Uudessa talossamme on tapahtunut sen verran, että Vesivekin miehet kävivät eilen korjaamassa rännit. Nyt talo on valmis.

Tapasin pari päivää sitten erään ihmisen, joka meidän laillamme on muuttanut kaupungista maalle ja rakentanut talon kesämökkinsä läheisyyteen. Hänen talonsa ei ole vielä valmis, vaikka sitä on rakennettu jo seitsemän vuotta. Viivästys ei ole minkään talotehtaan syytä vaan sen, että he rakentavat itse eivätkä ole saaneet aikaiseksi.

Että jos tässä jostain on syytä olla todella, todella kiitollinen niin siitä, että meillä sen verran vielä järki pelasi, ettemme edes harkinneet rakentavamme itse mitään.

Onhan tämä meidän rakennushankkeemme myöhässä siitä, mitä suunniteltiin, mutta hyvänen aika sentään; tämä aloitettiin vajaa vuosi sitten ja nyt on kuitenkin jo valmista. Kaikki on lopulta kovin suhteellista, se pitää aina muistaa.

Kuinkahan moni talotehdas pystyy todellisuudessa pitämään kiinni muuttopäivistä, joita asiakkaille luvataan? Kun tietää miten monesta muuttujasta talon rakentaminen riippuu, tuntuu ilmeiseltä - näin jälkiviisaana - etteivät asiat kerta kaikkiaan voi mennä niin hyvin, että mitään viivästyksiä ei tule. Olisi rehellisempää sanoa, että talonne tulee todennäköisesti valmiiksi silloin ja silloin. Mutta kun me ihmiset olemme niin tyhmiä niin mehän pitäisimme tuollaista toimintaa arveluttavana ja epäammattimaisena vaikka asia olisi juuri päinvastoin. Sehän se vasta olisi rehellisen miehen puhetta.

 

Verhot vai ei?

Vielä muutama kuukausi sitten en olisi kysynyt tätä, ei käynyt mielessäkään. Tietysti ikkunassa on verhot, totta kai on. Mikä ihmeellinen muoti se on, että ikkunat jätetään paljaiksi, merkillistä erikoisuudentavoittelua vai laiskuuttako kenties vai mitä kummaa? Lapsiraukat, jotka joutuvat elämään verhottomissa kodeissa!

Nyt on kuitenkin käynyt niin, etten yhtään haluaisi laittaa verhoja ikkunoihin. En näihin ikkunoihin, en muihinkaan. Enkä laita, en, ennen kuin siltä tuntuu.

Näköalassa ei ole valittamista - aika harvalla on pihatammi ikkunan edessä - ja rakastan tuota valoa, joka ikkunoista tulee. Kun aloimme suunnitella taloa, yksi suurimmista toiveistani oli, että talo on mahdollisimman valoisa. Miksi sitten peittäisin valosta yhtään sädettä, jos ei ole pakko?

Mitä tulee niihin kieroon kasvaviin lapsiraukkoihin, niin sellaisia täällä ei kasva ja jos aikuiset lapsemme joskus ovat meitä jostain kiittäneet niin se ei muistaakseni koskenut sitä, että kotona oli verhot ikkunoissa.

Talossa on nyt pidetty lopputarkastus. Tätä ei kuitenkaan vielä ole Sievi-talon puolelta luovutettu meille, mutta se tehtäneen ensi tilassa. Pihla-ikkunoiden asentaja kävi viime viikolla ruuvaamassa ikkunaristikot kiinni, nekin on nyt kunnolla hoidettu. Ainoa asia, joka edelleen on kesken on se, että vesiränneistä vesi vuotaa yli ja vääriin paikkoihin. Tämän asian kuntoon saattaminen tuntuu kovin vaikealta.

Viime viikolla täällä kävi kaksi miestä, jotka sanoivat tulevansa katsomaan rännejä mutta jotka sitten paikan päällä ilmoittivat, ettei se kuulukaan heidän tehtäviinsä. Tai ainakin olin kuulevinani puhelimessa, että rännimiehiä on tulossa, mutta kello oli siinä vaiheessa kovin vähän vasta ja voi olla, että ymmärsin väärin. Korjaamatta ne rännit nyt kumminkin ovat.

Tässä ollaan kuulkaa kohta siinä pisteessä, että päästään ynnäämään projektin plussat ja miinukset. Ei ihan vielä, mutta melkein.

Tavarat paikoilleen

Kun joku muuttaa, häneltä tavataan kysyä aika pian, että jokos tavarat ovat löytäneet paikoilleen. Tyhmä kysymys, sillä  yksikään tavara ei löydä itsekseen minnekään vaan joka ikinen,

pieninkin

pitää kääriä, pakata, sulloa, kantaa, purkaa, pestä, kantaa taas ja viimein arvioida tarvitseeko ehkä sitä ja jos, niin missä.
Joten nyt voin olla ainakin vähän tyytyväinen siitä, että tästä

On päästy tähän:

Kuvat ovat vanhasta talosta, jonka tuvassa muuttotavaramme olivat välivarastossa matkalla Portsasta tänne uuteen taloon Laitilaan.

Siivosin tupaa koko illan, vein kaiken ulos tuulettumaan, pesin lattiat. Minun käy sääliksi vanhaa taloa, en tiedä, kuka sitä enää käyttää. Minä itse käytän sen verran, että käyn kutomassa tuvassa olevilla kangaspuillani, mutta en kovin usein. Viimeksi kudoin edellisjoulun alla kun minuun iski pakottava tarve saada joulumatto. Tein vimmatusti sitä joulumattoa, joka on yhä keskeneräisenä puissa ja joka ei edes olisi sopinut minnekään.

Tyhjissä, asumattomissa taloissa on jotain kauhean surullista.

Uudesta talosta ei ole paljon kerrottavaa. Lopputarkastus on perjantaina. Niin ja osoitteemme, se muuttui taas. Kaupungin maanmittausvirkamies oli sitä mieltä, että meille oli annettu väärä osoite ja niinpä hän antoi meille uuden. Nyt pitää kirjoittaa taas uudet osoitteenmuutoskortit ja ilmoittaa muutenkin sinne ja tänne.

Rakentamisen jälkeinen masennus

Kuvan marjasaalis ei ole suuren suuri, mutta sillä on vissi merkitys, se kuvaa siirtymistä uuteen aikaan.

Selitän: aikaisemmin olen suhtautunut tällä tontilla oleviin marjapuskiin yliolkaisesti, hoitanut miten kuten ja jättänyt marjat linnuille sikäli kuin emme ole pistelleet niitä suoraan puskista. Minä en säilö juuri mitään enkä varsinkaan keitä mitään sokerimehuja.

Nyt tunnen kuitenkin, että kun kerran omistan ison pakastimen, olen täällä pysyvästi JA kasvatan (jonkun toisen istuttamia) marjapensaita, on oikeus ja kohtuus, että kerään vähän marjoja pakkaseen. Ne ovat oikein hyviä bulgarianjogurtin kanssa, ilman sokeria. Niin että tässä niitä nyt on.

Puskan juurella kykkiessä oli aikaa ajatella. Ajattelin muun muassa sellaista asiaa kuin rakentamisen jälkeinen masennus. Onko sitä? Tunnistaako joku?

Synnytyksen jälkeistä masennusta on, sen tiedän. Talon rakentaminen kestää normaalisti suunnilleen yhtä kauan kuin vauvan odotus ja on omalla tavallaan yhtä rankkaa. Odotetaan jotain ihanaa, kärsitään vaivoja ja sitten kun se ihanuus saadaan sisimpään valahtaa jokin ontto kummajainen, tyhjyyden tyhjyys joka mustaa kaiken ja vie merkityksen kaikelta muulta paitsi  hartaalta ja täyttymättömältä toiveelta, että saisi nukkua yhden yön kunnolla.

Meidän vauvastamme tosin tulee ennätysmäisen yliaikainen, sillä laskettu aika on ylittynyt jo 16 viikkoa.

Käynnistystä odotellaan, mutta taitavat lääkärit olla lomalla.