Pelargonia (muisto)

Pelargoniat talvehtivat vanhassa talossa. Tämä tuvan ikkunalla oleva yksilö ei malta lopettaa kukkimista ollenkaan. Se on nyt komeampi kuin kesällä, vaikka kesä lämpimällä aitan seinustalla, eri toten viime kesän kaltaisissa oloissa, oli niin suotuisa.

Tuvassa on talvella noin kymmenen astetta lämmintä. Salissa, jonka ikkunalla niin ikään on monta kesän paljon pahemmin väsyttämää lajitoveria, on talvella kylmempää. Kun talvi tosissaan tulee, tuon kaikki pelargoniat tupaan. Monet niistä ovat viettäneet siellä jo monta talvea. En ole mikään taitava huonekasvi-ihminen, enkä edes erityisen kiinnostunut niistä, mutta pelargoniat ovat aina olleet jotenkin vetoavia.

Ehkä se johtuu siitä, että kun olin 5-6 -vuotias, olin kauhean ihastunut Kari Kuuvaan, tuohon taitavaan, uuraaseen musiikintekijään, joka muutama päivä sitten kuoli.

Siihen aikaan, 1960-luvun alkupuolella, ilmestyi Kuuvan Vanha pelargonia -niminen kappale. Se oli niin suosittu, etten edes minä voinut välttyä siltä, vaikka kotimme ainoa musiikinkuunteluväline oli pieni matkaradio eikä sieltäkään usein musiikkia kuunneltu vaan uutisia ja Sosiaalista kirjelaatikkoa.

En lapsen mielessäni ymmärtänyt, miten korni Kuuvan haikealla paatoksella laulama kappale oli. Minuun upposi täysillä tarina mummosta, joka ikävöi hukkunutta vaaria ja jonka ikkunan alla lauloi katulaulaja. Sitä paitsi Kari Kuuva oli nuori mies ja tavattoman komea, minun mielestäni. Leikkasin hänen kuvansa Apu-lehdestä ja kiinnitin sen nuppineulalla sänkyni yläpuolelle. Sanoin Kuuvalle joka ilta hyvää yötä, heti Levolle lasken luojani jälkeen.

Niin että tästä se ehkä johtuu, rakkauteni pelargonioihin. Ja nythän minäkin olen jo mummo. 

Vihdoin meillä on oikea kompostori

Ostimme kompostorin. Meillä on nyt UKM Greeny, 250 litran muovipytty, pätevän näköinen laitos, jossa on lämpömittari ja kaikki.

Olen haaveillut "oikeasta" kompostorista jo monta vuotta. Meillä on itse tehty puulaatikko, johon olen vienyt talousjätteet ja josta olen saanut monta säkillistä hyvän näköistä multaa. Kuvittelen silti, että oikeassa kompostorissa, oikein kaupan kompostorissa jossa on lämpömittari ja kaikki, talousjätteemme muuttuvat paljon hienommaksi mullaksi paljon nopeammin ja paljon vähemmällä vaivalla.

Tiedän kyllä, ettei niin käy. On tämä kuitenkin nätimpi kuin se rähjäinen puulaatikko puutarhan nurkassa.

Mies paranteli kaupan tuotetta sen verran, että asensi tuon vihreän letkun. Se johtaa takana alhaalla olevaan reikään, josta mahdollisten nesteiden on määrä tulla ulos.

Meillä syntyy kompostiin vietävää yllättävän paljon. Säilytän tiskipöydän alakaapissa pientä kannellista ämpäriä, johon laitan munan- ja banaaninkuoret, suodatinpussit ja ruoantähteet. Ämpäri täytyy tyhjentää joka päivä.

Onko kompostorin hankkiminen kannattavaa? Tuskin ainakaan rahallisesti. Tämä yksilö maksoi tarjouksessa 299 euroa. Ostin vielä erityisesti kompostikuivikkeelle tarkoitetun astian ja kompostin möyhennykseen tarkoitetun työkalun, yhteensä 50 euroa. Lisäksi ostin kaksi säkkiä kompostikuiviketta, yhteensä 13 euroa. Tämä kaikki yhteensä tekee 362 euroa. 50 litran säkillinen puutarhamultaa maksaa 3,50 euroa. Kompostoriin ja lisävarusteisiin käyttämälläni rahalla olisin voinut ostaa 103 säkkiä multaa. Jos lasketaan, että hankin kasvukaudella vaikka 12 säkkiä ostomultaa niin kompostini alkaa tuottaa voittoa noin kahdeksan ja puolen vuoden päästä.

Mutta kuten kaikki puutarhanhoidosta kiinnostuneet tietävät, tämä ei ole se Juttu. Se on se, että omistan oikean kompostorin ja se tuottaa minulle iloa.

Kerron kyllä, miten kompostointi (toivottavasti) onnistuu. Pohja on jo peitossa.

Vain alle neuvolaikäisille

Työreissu osui tänään Raisioon, kaupunkipahaseen, jossa olen syntynyt. Tai tarkasti ottaen olen kyllä syntynyt Turussa, mutta lapsuuteni vietin Raision Kuloisissa.

Kävin tankkaamassa keskustan huoltoasemalla ja mitä näinkään: viereisellä tontilla hajotettiin parhaillaan minun neuvolaani!

Ei minulla ole ollut pienintäkään kaipuuta tai kaihoa vanhaa lastenneuvolarakennusta kohtaan, mutta auta armias kun näin, ettei sitä kohta enää ole. Sieppasin oitis kamerani ja kävin ottamassa kuvan.

Rakennus sijaitsi Kirkkoväärtinkujan varrella. En tiedä rakennuksen historiaa enkä neuvola-ajan jälkeisiä vaiheita, mutta sen tiedän, että 1960-luvun alussa tässä on ollut lastenneuvola ja minä olen käynyt siellä.

Muistan aina yhden tapauksen, muistin sen joka kerta, kun ohitin tämän talon ja minähän ohitin sen aikoinaan usein kun kävin koulua, joka on tien päässä.

Olin siis äitini ja isoveljeni kanssa neuvolassa, minun on täytynyt olla alle kouluikäinen. Odotimme pääsyä neuvolantädin pakeille. Istuimme kaikki vieretysten huoneessa, jossa oli leluja ja kirjoja. Meidän piti veljen kanssa istua paikoillamme ja olla valmiina käyttäytymään erityisen hyvin ja mallikelpoisesti. Hyvä ja mallikelpoinen käytös tarkoitti siihen aikaan sitä, että oltiin hiljaa ja liikkumatta.

Huoneessa oli keinuhevonen. En ollut koskaan saanut kokeilla sellaista ja katselin keinuheppaa kaikella sillä kaipauksella, mitä orastavan hevoshulluuden kynsissä kituva pikkutyttö voi tuntea.

- Saaksmää kokeilla tota, kuiskasin äidille (hyvinkäyttäytyvät lapset puhuvat kuiskaamalla, jos on ihan pakko sanoa jotain).

- Ei. Se on pienemmille lapsille tarkoitettu, äiti vastasi.

Nielin pettymykseni. Oli joitain vielä pienempiä lapsia, alle neuvolaikäisiä, jotka pääsivät keinumaan hevosen selkään. Minua varten se ei ollut.

Mitätön tapaus, mutta niin vain ne mitättömätkin voivat jättää ikuisia jälkiä lapsen mieleen.

Todellisen elämän Ikea-family

Meillä on koko alkuviikko koottu Ikeasta ostettuja huonekaluja. Viimeksi kasaan saatiin eteisen kaappi.

Kuvakulma on vähän huono, mutta se johtuu siitä, että rajasin kuvasta pois pahviröykkiöt, jotka odottavat ulko-oven edessä huomista kaatopaikkakeikkaa.

Vaatekaapin lisäksi meille on nyt hommattu tuosta mainiosta ruotsalaisesta huonekalu- ja lihapullapaikasta kaksi yöpöytää, kaksi hyllykköä, peili, lamppuja ja ruokapöydän alla häämöttävä matto.

Tykkään Ikeasta. Siitä, että siellä on halpaa, siitä, että siellä on paljon nättejä huonekaluja mutta myös siitä, että Ikea yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Tuntuu mukavalta ajatella, että tismalleen samanlaista vaatekaappia kuin me hankimme, kyhäävät samaan aikaan kokoon vaikkapa ranskalaiset Pierre ja Isabelle, islantilaiset Aslaug ja Hjörtur tai puolalaiset Augustyn ja Elzbieta. Samaa ihmetystä kokoomisohjeen kanssa, samoilla painotuksilla sanottuja kansallisia voimasanoja.

Kansainvälistä yhteyttä ja yhteisymmärrystä kerta kaikkiaan.

Arvostan tietysti suomalaista työtä ja suomalaista osaamista. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö voisi arvostaa kenen tahansa tekemää työtä ja kenen tahansa osaamista missä päin maailmaa vain. Meillä omasta osaamisestamme puhutaan, ikään kuin kaikki jostain muualta tuleva olisi jotain epäilyttävää kakkosluokan puuhastelua.

Tämä ei sitten ollut maksettu mainos. Ikea sai ihan täyden hinnan ostoksistamme ja kävimme vielä syömässä niitä lihapulliakin, niistä myös maksoimme.

 Seuraavaksi pitäisi löytää uusi sohva tuon vaalean tilalle, tuohan on vain lainassa vanhasta talosta ja moneen kertaan hiirenpissan tahrima.

Sohvaa ei kuitenkaan hommata Ikeasta, sohva-asioissa minä en heihin luota.