maanantai 12. marraskuuta 2018

Vain alle neuvolaikäisille

Työreissu osui tänään Raisioon, kaupunkipahaseen, jossa olen syntynyt. Tai tarkasti ottaen olen kyllä syntynyt Turussa, mutta lapsuuteni vietin Raision Kuloisissa.

Kävin tankkaamassa keskustan huoltoasemalla ja mitä näinkään: viereisellä tontilla hajotettiin parhaillaan minun neuvolaani!

Ei minulla ole ollut pienintäkään kaipuuta tai kaihoa vanhaa lastenneuvolarakennusta kohtaan, mutta auta armias kun näin, ettei sitä kohta enää ole. Sieppasin oitis kamerani ja kävin ottamassa kuvan.


Rakennus sijaitsi Kirkkoväärtinkujan varrella. En tiedä rakennuksen historiaa enkä neuvola-ajan jälkeisiä vaiheita, mutta sen tiedän, että 1960-luvun alussa tässä on ollut lastenneuvola ja minä olen käynyt siellä.

Muistan aina yhden tapauksen, muistin sen joka kerta, kun ohitin tämän talon ja minähän ohitin sen aikoinaan usein kun kävin koulua, joka on tien päässä.

Olin siis äitini ja isoveljeni kanssa neuvolassa, minun on täytynyt olla alle kouluikäinen. Odotimme pääsyä neuvolantädin pakeille. Istuimme kaikki vieretysten huoneessa, jossa oli leluja ja kirjoja. Meidän piti veljen kanssa istua paikoillamme ja olla valmiina käyttäytymään erityisen hyvin ja mallikelpoisesti. Hyvä ja mallikelpoinen käytös tarkoitti siihen aikaan sitä, että oltiin hiljaa ja liikkumatta.

Huoneessa oli keinuhevonen. En ollut koskaan saanut kokeilla sellaista ja katselin keinuheppaa kaikella sillä kaipauksella, mitä orastavan hevoshulluuden kynsissä kituva pikkutyttö voi tuntea.

- Saaksmää kokeilla tota, kuiskasin äidille (hyvinkäyttäytyvät lapset puhuvat kuiskaamalla, jos on ihan pakko sanoa jotain).

- Ei. Se on pienemmille lapsille tarkoitettu, äiti vastasi.

Nielin pettymykseni. Oli joitain vielä pienempiä lapsia, alle neuvolaikäisiä, jotka pääsivät keinumaan hevosen selkään. Minua varten se ei ollut.

Mitätön tapaus, mutta niin vain ne mitättömätkin voivat jättää ikuisia jälkiä lapsen mieleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti