Perustuksia ja paikallista joustoa

Eilen aamulla juro kuorma-autokuski toi tontille perustuksen muotit. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi nuorta miestä, jotka alkoivat asetella muotteja paikoilleen. Tälle kaikelle saattaa olla jotain täsmällisempiä ja hienompia nimityksiä, mutta tässä se, miltä se minusta näytti.

Tästä eteenpäin minulla on vain toisen käden tietoa, sillä lähdin itse Turkuun. Kävin lääkärissä näyttämässä kättäni, sain melkoisen arsenaalin lääkkeitä ja jopa viikon sairaslomaa. Tässä sitä nyt sitten ollaan, lomalla.

Tänään muottipojat olivat käyneet viimeistelemässä työnsä minkä jälkeen pihaan ajoi betoniauto. Kuvat ovat mieheni ottamia.

Hurjan näköisiä ajoneuvoja. Meidän pieni metsätiemme menee kamalaan kuntoon näitten kanssa.

Jotain perustuksen näköistä alkaa kuitenkin jo hahmottua.

Huomenna muottipoika tulee purkamaan muotteja ja tarvitsee siinä miehen avukseen. Toinen poika ei pääse, on kuulemma menossa tatuoitavaksi.

Anteeksi kuinka?

Saammeko tästä hyvästä jotain alennusta?

Myöhemmin: mies haluaa tarkentaa, ettei häntä pyydetty avuksi - ettei tule väärinkäsityksiä eikä tarpeettomasti harmia kenellekään.

Piti tämänkin sattua

Tuntuu, etten tee muuta kuin valitan enkä teekään, mutta taas on pakko. Olen jotenkin hommannut itselleni aivan he...tin kipeän oikean käden. Sormet toimivat, mutta muuten kaikki on jokseenkin mahdotonta, nukkumista myöten. Kirjoitan tätä seisaaltani.

Menen huomenna lääkäriin, vaikka tuskin saan sieltä muuta apua kuin jotain lääkkeitä, joita en tahtoisi syödä. Kunhan vain lakkaisi sattumasta, sillä juuri nyt minä olen tavattoman raskas asuinkumppani.

Huomenna tontilla pitäisi olla perustusten teko. Emme tiedä mitään varmaa, sillä vaikka Sievitalon ohjeissa lukee, että joku mestari tulee etukäteen tarkastamaan, onko perustusten alle asianmukaista tavaraa, ketään ei ole näkynyt eikä kuulunut.

Eilen ihmettelimme tulevaa keittiötämme. Se on mielestämme suunniteltu valmiiksi, mutta kalustesuunnittelija lähetti kuvia jostain toisesta keittiöstä ja halusi tietää, mitä me olemme suunnitelleet. Emme ymmärrä ja siitä varsin todennäköisesti onkin kyse, me emme vain ymmärrä. Luotan siihen, että kaikki selviää.

Joku sentään kävi: sillä aikaa, kun olin tänään töissä muuan mies oli käynyt ja ilmoittanut haluavansa ostaa Fergusonin. Ei siinä mitään, Ferguson on myytävänä, mutta ei sillä hinnalla, mitä siitä tarjottiin.

Ensi kerralla saan toivottavasti kuvan perustuksista.

Pientä juhlaa ja uusia päätöksiä

Sain valmiiksi monta vuotta työn ohessa pakertamani kandidaatintutkinnon ja sen kunniaksi vietimme pienen juhlahetken keittiön pöydän ääressä. Juhlan kruunuksi löysin jopa iskemättömän kynttilän, tosin jo vähän vääntyneen kun on raukka ollut ties missä laatikossa odottamassa vuoroaan.

Mieleni teki järjestää oikeat juhlat, mutta nyt, kun sen hetki olisi ollut, en viitsikään. Menee aikaa ja rahaa ja on vaivalloista.

Näinköhän myös mielikuvamme talon rakennusajasta ja valmiista talosta muuttuvat? Mitä kaikkea on tullut ajateltua ilman tarkempaa harkintaa?

Yhden asian taidan jo tietää. Ajatus, johon kesällä, jopa viime kesänä, oli helppo uskoa, alkaa muuttua.  Kesällä pidin täysin mahdollisena, että asumme maalla koko rakennusajan. Onhan tässä vanhassa talossa sentään asunut aikoinaan iso perhe!

Tänä aamuna talossa oli 17 astetta lämmintä, vaikka illalla pidimme uunissa tulta. Vielä ei ole edes talvi. 17 astetta on tarpeeksi, jos tekee ruumiillista työtä, mutta kaltaiselleni kirjoitustyöläiselle se on auttamatta liian vähän.

Päätimme, että lykkäämme kaupunkiasuntomme myymistä vielä muutaman kuukauden, jotta meillä on joku lämmin paikka jos maalaiselämä käy mahdottomaksi. Päätös oli tavattoman helpottava.

Tänne satoi nyt illalla ensilumi. Miten perustusten tekemiselle mahtaa käydä, jos nyt tulee oikein kylmä?   

Virhearvioita ja asiaa huusista

Aamulla mittamies kävi mittaamassa talon tarkan paikan. Olimme itse mitanneet sen 28 senttiä pieleen. Toivottavasti menetetyt sentit eivät ala harmittaa.

Haaveiden kotini on ylhäällä. Ei missään vuoristossa, mutta paikassa, josta on hyvät näköalat. Tällä tontilla tulevan talon paikka on korkein mahdollinen. Emme silti ymmärtäneet, kuinka korkea rakennuspaikasta tulee.

Talo rakennetaan tasaiselle alustalle, mutta talosta ja taloon tulee rinne. Miten se sitten käy yksiin sen ajatuksen kanssa, että uusi kotimme toimii koko loppuelämän, sitä en tiedä. Tarvitaan luovia ratkaisuja, kun yhdeksänkymppiset lähtevät kauppareissulle talven liukkailla.

Olen parina viime päivänä puuhastellut pihan syystöitä. Tyhjensin kompostit ja ilahduin, kun löysin niistä lähes valmista multaa. Kasasin talous- ja lehtikompostien sisällön yhteen kekoon ja peitin sen tänään muovilla. Keväällä siitä on mukava viedä uutta ravintoa omenapuille ja marjapensaille.

Tyhjensimme myös huusin. Meillä on uusi ja kaunis kahden pytyn ulkovessa, mutta tyhjennettävä sekin on pari kertaa vuodessa. Kaksi pyttyä on sitä varten, että kun toinen on käytössä, toinen saa maatua ja on mukavampi tyhjentää.

En ymmärrä, miten rautakauppojen myymät kompostoivat yhden pytyn vessat muka toimivat? Sellainen pytty on yhtä mittaa täynnä.

 
Tässä meillä vasta valtaistuin on eikä näköaloissakaan ole valittamista, jos tohtii jättää oven auki. Tuolla noiden molempien istuinpaikkojen alla on siis iso muovisaavi, joiden pohjissa on reikiä. Saavien alla on soralla täytetty matala allas, josta nesteet valuvat putkea pitkin imeytyskenttään. Kuivikkeena käytän joko kaupasta ostettua huussikuiviketta, kuivia koivunlehtiä tai vastaavaa. Tämä on tarkkaan mietitty systeemi, mutta ei täysin hajuton, ei varsinkaan, jos on enemmän käyttäjiä tai lämmin kesäpäivä.

Juuri nyt huussin tuoksahdukset ovat varsin kevyttä tavaraa sen lemun rinnalla, joka lepää koko kylän yllä, on nimittäin se aika, kun maatilat tyhjentävät lietesäiliönsä pelloille. Maaseudun iloihin kuuluvat myös maaseudun hajut.

Ei tämä niin leppoisaa ole, sanoo vanha valittaja

Olin kaksi yötä Turussa ja kun tulin takaisin maalle, täällä oli kylmä. Makuukamarissa oli vain 15 astetta eikä keittiössä juuri sen enempää. Ulkona on niin märkää, että - no, kyllä jokainen tietää, kuinka märkää on kun on satanut monta päivää perätysten.

Lapsena haaveilin kaupungissa asumisesta ja siitä, miten hienoa olisi kävellä pikkukengät jalassa katukäytäviä pitkin. On se kyllä ollutkin ihan hienoa ja kaupungin parhaita puolia on juuri se, että joka paikkaan voi kävellä. Täällä ei oikein voi, tai voi huvikseen, mutta mitään asiallista asiaa ei voi lähteä toimittamaan kävellen koska joka paikkaan on niin paljon matkaa.

Juuri äsken kävin kävelemässä huvikseni, mutta koska alkaa jo hämärtää, en arvannut mennä kovin pitkälle. Tässä lähistöllä pyörii susi ja vaikka en usko, että tällaisen sitkeän eukon liha sille maistuisi, on ajatus hämärässä tuijottavasta hukasta hieman epämiellyttävä.

Luin muuatta viehättävää blogia, jossa pariskunta osti vähän samanlaisen vanhan talon kuin tämä, missä juuri nyt istun ja kirjoitan. Rouva postaa kauniita kuvia ja vakuuttaa maalla asumisen ynnä downshiftaamisen ihanuutta. Hän saa sen vaikuttamaan kadehdittavan hauskalta, mutta en kadehdi kun tiedän, millaista tämä todellisuudessa on.

En ihan ymmärrä, mitä downshiftaamista eli leppoistamista se on, että vaihdetaan napin painalluksella toimivat mukavuudet vaivalloiseen vesien kanniskeluun, polttopuiden tekoon, huusissa hytisemiseen ja savuttavien hellojen sytytysyrityksiin, jos ei samalla voida karsia elämästä jotain pois, työntekoa esimerkiksi. Minun järkeni ja oman kokemuksenikin perusteella elämä tulee tuollaisella leppoistamisella monin verroin vaivalloisemmaksi.

Täällä vaan valitetaan, totta.

Rakennustyömaalla on seuraavaksi edessä jotain mittauksia. Niitä tullaan tekemään ylihuomenna. Tehtaalta tuli kuvia keittiön ja kodinhoitohuoneen kalusteista. Perustoimitukseen kuuluu vaatekaappi jokaiseen makuuhuoneeseen, mutta jätimme ne pois siitä huoneesta, josta tulee minun työhuoneeni. Samoin kävi eteisen kaapeille; taloon kuuluu isoja peilikaappeja, joista en yhtään tykkää.

Pian täytyy päättää, millaiset ovet keittiön kaappeihin otetaan sekä myös työtason väri ja materiaali. Kalustesuunnitelmat on lyötävä lukkoon marraskuun puoleen väliin mennessä. 

Alkaa tapahtua

Nyt on jo laitettava joka päivä tulet ainakin toiseen pystyuuneista ja tehtävä ruoka mielellään puuhellalla, muuten tulee vilu. Katselen huolissani puupinoja - jos ja kun ne hupenevat tähän tahtiin, meillä on vielä kovat puuhommat edessämme ennen kevättä. Eivätkä ne tietysti siihen lopu, onhan erinomaisen, tavattoman energiatehokkaan uuden talomme sydän ja polttomoottori hieno monitoimiuuni. Se lämpiää puilla.

Miten en jaksa juuri nyt innostua tästä ajatuksesta?

Rakentamisen suhteen pientä edistymistä tuntuu nyt tapahtuvan joka päivä. Käymme ainakin sähköpostikirjeenvaihtoa Sievi-talon ihmisten kanssa jos ei muuta. Nyt tiedämme, että perustusten tekijät tulevat viikolla 44 eli reilun kahden viikon päästä. Sitä seuraavalla viikolla tänne pitäisi saada maansiirtourakoitsija täyttämään perustuksia ja sitä seuraavalla viikolla kai sitten tulee talo.

Tämä vauhti ihan huimaa meitä, hitaampaan menoon tottuneita.

Kysyin taannoin mieheltä, mitä kaikkea me teemme itse tämän muuttovalmiin talon ostamisen lisäksi. Hän sanoi, ettemme me juuri mitään tee (pitää paikkansa minun kohdallani) mutta minun mielestäni mies on koko ajan tekemässä jotain tai ainakin tutkimassa jotain piirustuksia.

Tässä vielä yksi kuva porakaivosta. Siinäkin on paljon itse tehtyä, sillä kaivofirma teki vain reiän. Mies asensi reikään putken, teki tarvittavat sähkötyöt, eristi kaivonrenkaan jonka ensin kävi hakemassa naapurikylästä ja runnoi naapurin vanhan isännän kanssa paikoilleen. Myös kuvassa näkyvät putket on itse hankittu ja laitettu paikoilleen ja vielä on odottamassa pumppu, joka pitää asentaa. Kaivonrenkaan päälle laitettiin muuten tänään vielä toinen rengas, sillä maan pinta nousee niin korkealle, että muuten koko kaivo olisi peittynyt. Tämän toisen renkaan paikoilleen laittamisessa auttoi naapurin nuorempi isäntä. Niin ja vielä, onhan kaivoon hommattu myös kansi, se haettiin Kaarinasta. Niin että on tähänkin kohtaan tehty aika paljon itse.

Kulujen kanssa täytyy olla tosi tarkkana, muuten emme ikinä saa tietää, mitä talomme tulee maksamaan. Vähän väliä täytyy ostaa jotain pientä, muutaman kympin hintaista. Niistä tulee äkkiä isoja summia.

En laita kaikkia pikkusummia tuonne "Mitä lysti maksoi" -sivulle, mutta lisään ne kyllä sitten loppusummaan.

Ai niin, meillä on nyt rakennuslupa. Sen saaminen kesti vain viikon.