sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Mitä tapahtui sinisille silmilleni


Vuosi 1918 oli Suomessa ja suomalaisille kauhea. En kai voi millään verrata sata vuotta myöhemmin ollutta vuotta siihen vaikka mieleni tekisi käyttää vuodesta 2018 sanoja annus horribile. Ei sentään liioitella, pidetään kohtuus mielessä, ei siis käytetä.

Mutta silti: tämän vuoden minä muistan, sen tiedän jo nyt vaikka niin monta muuta vuotta on mennyt ilman mainittavia jälkiä.

Tietysti on tapahtunut hyviäkin asioita. Suurin niistä on se, että meidän talomme valmistui vaikka vuosi sitten näytti vähän huonolta. Uusi koti tuntuu jo ihan kodilta, toimii, on sitä mitä ajattelimme. Vihdoinkin on tilaa mutta ei yhtään liikaa; kaikkia tiloja käytetään, kaikilla on järkevä tarkoitus. Nyt kun käyn vanhassa Portsan-kodissa ihmettelen, miten mahduimme asumaan siinä lasten, koirien, hamsterien ja kaikkien tavaroidemme kanssa. Kuitenkin mahduimme ja hekin mahtuvat, jotka asuvat siinä nyt. Eikä se, mitä seuraavaksi kerron, koske heitä.

Se, mikä tästä vuodesta tekee muistettavan, on talon valmistumisen ja maalle muuton lisäksi se, minkä nyt haluan sanoa erityisesti kaikille meidän kaltaisillemme ihmisille, jotka ovat asuneet pitkään samassa paikassa ja aikovat myydä asuntonsa. Se on se, että

olkaa varovaisia

älkää erehtykö kuvittelemaan, että maailma on sama kuin joskus kymmeniä vuosia sitten, kun itse ostitte asunnon. Silloin ostettiin asunto ja jos joku oli rikki, korjattiin. Jos ei itse osattu korjata eikä vaurio ollut toivottoman iso, etsittiin korjausmies. Olen ehkä lapsellisen sinisilmäinen, mutta remonttiasioissa ei koskaan ole käynyt mielessäkään ottaa yhteyttä lakimieheen.

On vaikea kirjoittaa asioista, jotka eivät koske vain minua. Kuten näkyy, mieli tekisi, mutta en voi kun kukaan ei ole tahallaan halunnut kenellekään pahaa. Jokainen on ajanut omaa asiaansa, ollut omasta mielestään oikeassa. Se, mikä tästä vuodesta on kuitenkin tehnyt annus horribilen on se tapa, jolla asioita on käsitelty, ei itse asia.

Siksi sanon vielä kerran, että olkaa ihmiset varovaisia, kun myytte kotinne. Kirjatkaa sopimukseen kaikki, siis aivan kaikki olevat ja tulevat vähäisetkin puutteet ja nekin asiat, jotka eivät teitä itseänne millään tavalla haittaa mutta saattavat olla jotenkin erikoisia jonkun mielestä. Älkää missään tapauksessa kehuko asuntoa ja väittäkö sitä hyväkuntoiseksi vaikka se sitä olisikin. Varoittakaa ostajaa kaikesta, mitä ikinä keksitte, kirjallisesti. Varautukaa pahimpaan.

Me saamme onneksi aloittaa uuden vuoden ilman turhia taakkoja. Asiat on käsitelty, loppuun. Sille, että tämä pahuksenmoinen vuosi muutti jotain peruuttamattomasti, ei kuitenkaan mahda mitään.
 

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Rakastan luontoa sisätiloissa


En muuten tarjoilisi teille näin huonoa kuvaa, ellei kohde olisi harvinainen. Kuvassa on ilves, joka muutama päivä sitten vieraili talomme edustalla olevalla pellolla pentunsa kanssa. Emoilves odotteli näillä kohdin sen aikaa, kun pentu kävi katsomassa meidän pihaamme.

Mitä teimme me? Tärisimme innosta, sähelsimme kiikarin ja kameran kanssa ja saimme tulokseksi muutamia kuvia, joista tämä tässä on kaikkein paras.

Joitakin päiviä ennen tätä tapausta todistimme toista, jossa jokin kookas petoeläin kahden pentunsa kanssa mittaili savista peltoa vähän kauempana. Täällä ikkunan takana oli silloinkin kova tohina, kun me vuoron perään kiikaroimme ja yritimme selvittää, oliko kyseessä ilves vai susi. Olimme molemmat näkevinämme, että isoimmalla eläimellä oli pitkä häntä ja nimesimme sen sudeksi. Saatoimme vallan hyvin nähdä väärin.

Jännittävää eräelämää, turvallisesti lukkojen takana. Ei tämä totta puhuen käy ollenkaan yksiin sen haavekuvan kanssa joka minulla on aina itsestäni ollut: erähenkinen, pelkäämätön ja luontoa rakastava, omimmillaan jos ei nyt pitkillä erävaelluksilla niin lyhyemmillä retkillä kuitenkin.

Enhän minä nyt uskalla edes mennä ulos hämärän tultua. Hirvittää ajatuskin jostain laavussa nukkumisesta. Rakastan luontoa ja sen villejä eläimiä lämpimästi Unikulman sängyssä pehmeän peittoni alla, ikkunat kiinni.



sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Ennen kuin tästä tuli totta



Tämä sunnuntai on kulunut suurimmaksi osaksi työpöydän ääressä. Kirjoitin pari juttua ja selailin sitten vanhaa blogiani Ruusupensaan takaa. Löysin sieltä alustavia taloaikeita esimerkiksi vuodelta 2012. Niitä voi lukea  täältä jos vaivautuu vähän selaamaan, ihan tarkkaan en osaa linkittää. Esimerkiksi 14.10.2012 siellä on kerrottu, mitä kaikkea vielä on talounelmamme esteenä.

Silloin en ehkä uskonut, että tästä tulee totta ja kuitenkin kaikki esteet on nyt raivattu ja asumme täällä uudessa talossa.

Mikä onni: jälkeenpäin katsoen esteet näyttävät paljon korkeammilta kuin silloin, kun ne ovat edessä. Näin on, näin täytyy olla, ei muuten viitsisi edes yrittää.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Eläimistä ja huonekaluista






Miksi ovet ei aukene meille? Onko rotumme syytä tää?

On. Viime keväänä vanhan talon oven taakse ilmestynyt ketunpoika on nyt mennyt menojaan, kasvanut isoksi tai joutunut isompien ja vahvempien saaliiksi. Tai tautien.

Katsoin tänään Petonettiä, sivustoa, jolle kerätään suurpetohavaintoja Laitilan seudulta. Sen mukaan tässä lähellä on nähty villisika, useita susia sekä paljon ilveksiä. Minä en ole nähnyt yhtään, en välitäkään.

Välillä kun oli jo lunta, pihalle ilmestyi isoja tassunjälkiä. Ehkä ne kuuluivat sudelle, mutta yhtä hyvin kookkaille metsästyskoirille, joita joka syksy juoksee pihan poikki tutkapannat kaulassa. Metsästäjiä on joka päivä ja myöhään illallakin. Pilkkopimeästä kuuluvat laukaukset ovat epämiellyttäviä ja päivälläkin pelästyn, kun tienposkessa yhtäkkiä seisoo mies kivääri kädessä.

Metsästyskoirat tekevät työtään keskittyneinä. Ne eivät piittaa mistään muusta kuin jäljestään, eivät vieraista ihmisistä, kissoista, eivät edes muista koirista. Yleensä. Muistan kerran, kun rakas Nonna vielä eli ja olin sen kanssa kävelyllä ja törmäsimme metsästyskoiraan. Se innostui ihanasta kullanvärisestä koirastamme niin, että unohti oitis mitä oli tekemässä ja lähti hölkkäämään meidän peräämme. Ehkä se on sittemmin päätynyt Metsästyskoirasta seurakoiraksi -palstalle.

Asiasta toiseen: kävimme huonekaluostoksilla. Meillä ei vielä ole olohuoneessa kunnon kalustusta, on vain vanhasta talosta lainassa oleva kulunut sohva ja matto.

Suhtauduin aika skeptisesti siihen, että pystyisimme hankkimaan kaiken tarvittavan yhdellä reissulla. Ei olisi kannattanut, sillä muutaman tunnin kiertelyn jälkeen olimme tehneet kaupat sekä sohvasta, matosta, sohvapöydästä, kahdesta nojatuolista että yhdestä lampusta. Ovatko ne nyt juuri sellaisia, kuin halusin tai halusimme, tuskin, mutta emme me edes tienneet, mitä lähdimme etsimään.

Silmä tottuu. Ja ehkä niistä pääsee eroon, jos ne osoittautuvat ihan kamaliksi.

Huonekalut tuodaan ehkä vasta ensi vuoden puolella. Se valaisin meillä jo on, sen me ostimme huoltoasemalta, kun kävimme juomassa sohvakauppojen harjakaiskahvit.

6.12. Pakko lisätä jälkikirjoitus. Sanoin tässä eilisessä päivityksessäni, etten olen nähnyt mm. susia enkä välitäkään nähdä. Tänä aamuna susiemo kahden pennun kanssa ylitti talomme edessä olevan pellon.