Älä kokeile tätä

Yksi asia, jota maallemuutosta odotin kovasti on se, että suoraan kotipihasta pääsee taas hiihtämään, kuin lapsena ennen. Pidän hiihtämisestä - tai ainakin olen joskus hiihtänyt ahkerasti - mutta en koskaan Turussa tottunut siihen, että hiihtämistä varten pitää ensin ajaa autolla jonnekin.

Sukset kuitenkin ostin muutama vuosi sitten ja ne odottivat minua vanhan talon vintillä. Kun vihdoin tuli lunta, hain sukseni ja päätin ryhtyä oikein kunnolla reippailemaan.

Ensi töikseni laskin tuon uudelta talolta johtavan pienen mäen alas.

 
Se oli virhe. Päädyin rähmälleni omenapuun alle ja loukkasin ranteeni. Koska se ei kuitenkaan tuntunut kauhean pahalta, kömmin ylös ja jatkoin harjoitusta. Hiihtelin pihalla edestakaisin, kävin takaniityllä ja tein ladun sen ympäri.

Suksissa oli hirmuinen luisto eikä yhtään pitoa. Kaaduin toisen kerran, nyt lähes tasamaalla, lensin selälleni ja tömäytin ristiselkäni tantereeseen.

Pelästyin tosissani. Tilanne muistutti elävästi sitä kun putosin hevosen selästä niin ikään lumiselle kentälle, enkä enää omin avuin päässyt ylös. Asiaa ei yhtään parantanut se, että olin pari päivää aikaisemmin lääkärillä kuulemassa luuntiheysmittauksen tuloksia ja tiesin, että luut eivät enää ole läheskään priimaa.

Pääsin sentään jaloilleni, mutta hiihtäminen ei enää huvittanut. Jätin sukset nojaamaan vanhan talon oven pieleen ja kömmin sisään kiitollisena siitä, etten telonut itseäni pahemmin.

Tämä tapahtui päivää ennen kuin kurkkuuni alkoi sattua. Luulen, että pelästyminen sai tämän kurkkupaiseenkin aikaiseksi.

Kaatumisista on nyt lähes kaksi viikkoa aikaa, mutta en vieläkään pysty kävelemään kunnolla. Harmittaa tosi paljon, kun ulkoilusäät ovat nyt niin hienoja.

Mitä tästä voi oppia? Ainakin se, että jos haluaa pitkän tauon jälkeen elvyttää hiihtoharrastuksen, ei kannata aloittaa mäenlaskulla. Ja sen, että ne sukset voisi voidella kunnolla niin, että olisi muutakin kuin luistoa.

Voisiko yksin muuttaa kauas kaikesta?

Ehkä ei, jos minulta juuri nyt kysyttäisiin.

Kun asuimme Turussa, asuimme samalla kävelymatkan päässä palveluista. Lääkäriasemia ja terveyskeskus löytyivät kymmenen minuutin kävelymatkan päästä eikä sairaalakaan ollut kaukana. Nyt kaikki on toisin, täällä maalla.

Noin viikko sitten kurkkuuni alkoi sattua ja vaiva paheni joka päivä. En mene helpolla lääkäriin vaan kokeilen kaikki omatekoiset parannuskonstini ensin ja luotan siihen, että luonto hoitaa ennen pitkää (kuten ihan varmasti hoitaa, hautaan saakka). Nyt päätin kumminkin mennä, kun näin freelancerina en loputtomasti voi siirtää ja lykätä sovittuja töitä, varsinkaan kun pahamaineinen deadline on taas tulossa.

Soitin Laitilan terveyskeskukseen ja sain nopeasti ajan sairaanhoitajan vastaanotolle. Viisi tuntia sen jälkeen, kun tapasin sairaanhoitajan täällä Laitilassa, valmistauduin jo nousemaan kuvassa näkyvältä lavetilta - joka on TYKSin korva- ja kurkkupäivystyksessä - ja lähtemään kotiin. Vaivani paljastui kurkkupaiseeksi, joka siis tyhjennettiin. Ei mikään mukava juttu ollenkaan.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Laitilan julkisista terveyspalveluista. Kuinka nopeasti olisin päässyt hoitoon, jos olisin mennyt terveyskeskukseen Turussa tai päivystykseen siellä? Enkä kyllä olisi mennytkään, kun yksityinen lääkäriasema oli lähempänä. Laitilan ja Turun välissä puolestaan on noin 60 kilometriä.

Tapahtuma pisti miettimään myös sitä, että yksin asuminen jossain syrjässä on aika riskaabelia. Ei tarvitse tapahtua sen kummempaa kuin että jossain ulkohommissa kompuroi sen verran hyvin, ettei pääse enää omin avuin liikkeelle eikä puhelinta ole käden ulottuvilla. Minulla oli sentään mies kyytimässä ja huolehtimassa. Vitsailtiinkin siinä, että tämmöistä tämä nyt sitten on täällä loppuelämän kodissa, kuskaillaan toisiamme vuoron perään terveyskeskukseen.

Mutta voiko elämäänsä kuitenkaan elää niin, että pelkää pahinta koko ajan? Ja onhan kaupunkeihin, kerrostaloasuntoihin, kuollut suuri määrä ihmisiä niin, ettei heidän poismenoaan ole huomattu kuin kuukausien päästä kun velkojat alkavat tosissaan haluta rahojaan.

 

Ostin tänään 20 litraa vettä kaupasta

Kyllä vaan, näin tein. Edellispäivänä ostin kymmenen litraa ja se on jo mennyt.

Ei, porakaivo ei ole ehtynyt. Vettä tulee ihan hyvin, mutta en uskalla juoda sitä. Luulen nimittäin, että siitä tulee maha kipeäksi.

Minulla on aina ollut herkkä vatsa joten se, että mahaan sattuu, ei todellakaan ole mitään uutta. Se kuitenkin oli, että kipuja alkoi olla joka päivä ja ne tuntuivat aina vain pahemmilta. Kun ajattelin asiaa tajusin, että vatsavaivat pahenivat, kun muutimme uuteen taloon.

Ensin luulin, että olen sairastunut ärtyvän suolen oireyhtymään, google-asemalta noudettu oirekuvaus sopi hyvin tähän tautiin. Yritin syödä vain sellaisia ruokia, jotka eivät ärsytä vatsaa, mutta se ei auttanut. En tullut edes ajatelleeksi, että syy voisi olla vedessä ennen kuin tytär mainitsi kuulleensa tapauksesta, jossa jonkun vatsavaivojen aiheuttajaksi paljastui juomavesi.

Päätin kokeilla ja ostin kaupasta vettä. Olen vielä heikoilla jäillä, sillä olen juonut ostovettä vasta kaksi päivää, mutta ainakaan nyt maha ei ole ollut kipeä. Ero muutaman päivän takaiseen tilanteeseen on merkittävä.

Nyt arvelen, että porakaivon vedessä oleva rauta aiheutti kivut. Meillä on rauta- ja mangaanisuodatin ja vesi on tutkittu ja todettu hyväksi. Silti; jos on oikein herkkä niin kai näin voi käydä? Ja minä tosiaan omistan niin herkän mahalaukun, että sain kerran esimerkiksi särkylääkkeestä (jota onneksi on tarvittu äärimmäisen harvoin) niin helvetilliset vatsakivut, että ne ylittivät sataan kertaan sen säryn, johon lääkettä otettiin.

Mies ei ole saanut mitään oireita, mutta hän ei myöskään juo vettä samanlaisia määriä kuin minä joka juon sitä paljon.

Jatkan veden ostamista niin kauan kuin kivut pysyvät poissa. Palaan asiaan vielä myöhemmin.