maanantai 29. lokakuuta 2018

Tämä on nyt lopullista

Myimme toisenkin asuntomme Portsasta, kodin, jossa asuimme lähes 32 vuotta. Nyt meillä ei ole enää mitään taloudellisia kiinnityksiä minnekään muualle kuin tänne uuteen kotikaupunkiimme Laitilaan. Henkisiä tietysti sitäkin enemmän, asuvathan kaikki tyttäret perheineen Turussa.

Ja muistot, tietysti.

Syksyllä 1986 juuri näihin aikoihin teimme muuttoa. Punainen rättisitikka keinahteli ahkerasti Humalistonkadun ja Ratakadun väliä ja kuljetti omaisuuttamme, aika vähäistä kuitenkin. Suurimmat erät taisivat syntyä - kuten nytkin - kirjoista ja patjasta, joka jostain syystä teki monta reissua edes ja takaisin ennen kuin saimme kammettua sen autosta ulos.

Edessämme oli kova talvi. Pakkasta oli pitkään ja se oli tosi pakkasta se.


Kuva ei ole vuodelta -86 vaan vähän myöhemmältä ajalta. Myöhemminkin on ollut lunta ja pakkasta, niin uutta, että kaupunki näyttää erehdyttävän puhtaalta.

Ensimmäinen talvi oli ehkä vaativa, mutta en muista sitä enää. Oli hauskaa asua omassa kodissa ja suunnitella tulevia remontteja. Tutustua vähitellen naapureihin, joiden kanssa sitten kesällä ja monina tulevina kesinä vietettiin paljon aikaa pihalla.

Siihen aikaan taloyhtiössä asui vielä monia vanhoja ihmisiä. Nurmen pappa, herrasmies, joka oli asunut huoneen ja keittiön kodissaan 50 vuotta. Luodon täti, joka jäi kohta leskeksi ja joka sittemmin tykkäsi seurustella kesäaikaan avoimesta ikkunastaan pihan väen kanssa. Otimme hänet mukaan, kun Portsan Pubi avattiin ja kävimme isolla joukolla katsastamassa paikan ja edelleen joka joulu asettelen tarjottavia kolmiosaiseen vatiin, jonka saimme häneltä kiitokseksi jostain pienestä palveluksesta. Tädin seinän takana asui vanha nainen, jonka nimeä en nyt muista vaikka äsken vielä muistin ja jolla vielä 80-luvun alkupuolella kuului olleen iäkäs miesystävä, joka oli aikoinaan rakentamassa Mikaelinkirkkkoa.
Pihaan kuuluivat myös Götte ja Fransi, toraisa pari, joka vietti kesäpäivänsä penkillä keittiönsä ikkunan alla. Vasta hiljattain kuulin, että äkäinen pieni Götte oli entinen sirkusprinsessa, trapetsitaiteilija muistaakseni. Siinä he istuivat, tarkkailivat pihaa ja olivat varmaan sitä mieltä, että nykyajassa ei ole juuri mitään hyvää. Me nuoret naureskelimme heidän tapaansa riidellä alituiseen ja olimme varmoja, ettei meistä koskaan tulisi sellaisia...

Kuolleita kaikki.


Meille syntyi lapsia ja kun niitä syntyi muillekin, oli pihassa paljon elämää. Kesällä ovet pidettiin selkoselällään, kahvit juotiin rappusilla ja usein jonkun naapurin kanssa. Pidettiin pihajuhlia ja talkoita. Minä olin innostunut istuttamaan kaikenlaista. Kuvan ruusupensaat ovat istuttamiani, samoin eri puolilta pihaa löytyvät köynnöshortensiat, kartiovalkokuusi ja kuunliljat, jotka ovat tehneet jo lukemattomia jälkeläisiä. Osallistuimme pihakilpailuun ja voitimme ammattilaisen tekemän pihasuunnitelman. Toteutimme sitä parhaamme mukaan, yhteistuumin. Istutimme muun muassa muutamia marjapensaita lasten iloksi.

Muutaman vuoden päästä taloon muutti nainen, jonka mielestä kaupungissa kasvavat marjat ovat myrkyllisiä. Pensaat revittiin pois. Minua harmitti, mutta yhteispiha on yhteispiha.

Me hankimme kesäpaikan ja minulla ei enää ollut aikaa eikä intoa kaupunkipihalle. Nyt toinen noista ruusupensaistakin on jo hävitetty.

Tässä pihassa ja talossa on pidetty ristiäisiä, lastenjuhlia, rippijuhlia, ylioppilasjuhlia ja juhlia muuten vain. On lähdetty häihin ja hautajaisiin. Nuorena oli helppoa ja luontevaa tutustua ihmisiin ja tuntea kuuluvansa joukkoon, vanhempana ei enää niinkään. Oli hyvä aika lähteä pois.

Myimme asunnon keskimmäiselle tyttärelle ja hänen miehelleen. Tuntuu tosi hyvältä, että elämä jatkuu näin, menee eteenpäin. Näin sen kuuluu mennä, ihmiset asettuvat hetkeksi omaan kohtaansa historiaa ja jatkavat taas kun ovat toivottavasti parhaansa tehneet.

Olen seissyt tuolla keittiön ikkunassa varmaan tuntikausia vilkuttamassa pois lähteville vieraille ja omille. Viimeksi, kun lähdin tuolta, pieni tyttärentytär seisoi tuolilla ikkunan takana ja vilkutti minulle. Hän tuskin tulee muistamaan aikaa, jolloin Portsa ei ollut hänen kotinsa.
   

tiistai 23. lokakuuta 2018

Kuinka talomme toimii; vaatehuone

Talon suunnitteluvaiheessa haaveilin isosta, hienosta vaatehuoneesta. Siellä olisi erinomainen valaistus, kokovartalopeili ja tilaa tyylikkäälle penkille, johon voi istahtaa vetämään sukkia jalkaan. Tämän walk in garderobin vaatetangossa roikkuisi muutamia hyvälaatuisia ja toisiinsa sointuvia asuja ja hyllyillä kenottaisi pari kallista laukkua.

Sellaisesta vaatehuoneesta lähtee ihminen, joka käyttää vaaleanruskeaa villakangastakkia, kashmirneuleita ja kenkiä, joilla ei ole ikää paria kuukautta enempää. Joku unelmapirkko siis, mutta en minä.

Niinpä meidän vaatehuoneemme on tässä:



Emme ottaneet vaatehuoneeseen mitään sisustusta Sievi-talolta. En edes tiedä, mitä he olisivat tarkkaan ottaen toimittaneet, mutta muistaakseni tarjolla olisi ollut lähinnä avohyllyjä. Ne taas eivät ole käytännöllisiä jos ajattelee vaikka villapaitojen säilyttämistä tai mitä tahansa vaatepinoja. Meillä teepaidat ja villapuserot ovat nyt Ikeasta hankituissa koreissa tuossa yläkuvassa vasemmalla.

Puolipitoisten vaatteiden säilyttäminen on ollut ongelma ainakin minulle. Niitä ei oikein viitsi ripustaa samaan kaappiin tai vaatetankoon puhtaiden kanssa mutta ei niitä aina voi pyykkikoriinkaan laittaa. Aikaisemmin minulla oli aina jossain isompi tai pienempi kasa puolipitoisia vaatteita. Nyt ripustan ne yläkuvassa näkyvälle tangolle. Vastapäätä, toisella seinustalla, on vaatetanko, jossa on vain pesusta tulleita.




Yllä olevissa kuvissa vaatehuone on kuvattu sekä makuuhuoneesta että kodinhoitohuoneesta. Se, että molempiin on kulku, on kätevää.


Tässä on sitten se varsinainen vaatetanko. Molempien vaatetankojen päällä on hylly.

Vasemmalla näkyy pilkahdus vihreää - se on minun esiliinani, joka roikkuu seinällä olevassa naulakossa. Naulakko on erinomaisen tarpeellinen ja kätevä olemassa. Siihen voi ripustaa kylpytakin ja pyyheliinan ja mitä tahansa nyt täytyy.

Tilan voisi käyttää vielä paljon tehokkaammin, sillä se on korkea ja tyhjää seinäpintaa on vielä. Meidän tarpeisiimme tämä kuitenkin on hyvä tällaisena. Tämä on mietitty mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi juuri meille, juuri sen mukaan, mitä oikeasti tapahtuu eikä sen, mitä olisi hienoa kuvitella tapahtuvan. Niin kuin vaikka niitä kashmirneuleita sun muita.

Tänne mahtuisi tuoli tai pieni penkki, mutta toistaiseksi en ole kaivannut sellaista. Peilille ei ole paikkaa.

Vaatehuone toimii hyvin. Ainoa, minkä tekisin nyt toisin on se, että ottaisin Ikeasta umpinaisempia koreja, niitä, joista pienimmätkään tavarat eivät putoa pohjasta läpi.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Voiko unelmatyöstä jäädä eläkkeelle?

Minulla on työ, joka monestakin kulmasta katsottuna täyttää unelmatyön vaatimukset. Voin itse laatia aikatauluni, päättää vapaapäivistäni ja vaikuttaa tulokseen. Ikäviä esimiehiä tai työkavereita ei ole, eipä tosin mukaviakaan. Työ on usein todella mielenkiintoista ja joskus jopa hauskaa.

Freelance-kirjoittajana en ole koskaan ajatellut, että olisin väärällä alalla. En tiedä mitään, mikä voisi olla parempaa työnä.

Teen noin 250 lehtijuttua vuodessa ja vedän kansalaisopiston kirjoittajakurssia. Ajattelin pitkään, etten koskaan jää eläkkeelle.

Nyt olen vähitellen tullut toisiin ajatuksiin. Jospa sittenkin, jonkun ajan päästä. Tällä talolla ja muutolla on jotain tekemistä asian kanssa, luulen.

Tänään minulla oli päivä, joka tuntui melkein vapaapäivältä, kun ei tarvinnut lähteä minnekään. Kirjoitin aamupäivän ja kun työn alla oli enää puhelimessa odottava tekstiviesti ihmiseltä, jolta havittelen haastattelua:"Olen palaverissa, soitan, kun vapaudun", otin puhelimen mukaan ja menin haravoimaan.


Pihatammi on varistanut melkein kaikki lehtensä. Niiden haravoiminen ja kärrääminen ulkosaunan taakse lehtikompostiin kävi tämän päivän liikuntasuorituksesta. Yritän muistaa joka päivä liikkua edes vähän, muuten täällä maalla käy huonosti. Siinäkin on yksi asia, mitä kaupungissa ei ehkä osaa ajatella; maalla hyötyliikuntaa ei tule ollenkaan yhtä helposti kuin kaupungissa, jossa voi kävellä joka paikkaan. Täällä "joka paikkaan" on aina liian pitkä matka.

Siinä minä sitten haravoin ja mietin näitä eläkejuttuja. Ikäni puolesta en vielä voi ryhtyä eläkeläiseksi vaikka tahtoisin, mutta ei mene enää monta vuotta kun jo voisin. Sitten ei enää tarvitsisi ajella pitkin maakuntaa juttujen perässä eikä valvoa aamuöisin murehtimassa liian pian koittavaa deadlinea. Olisi aikaa keskittyä johonkin kunnolla, ryhtyä vaikka noudattamaan säännöllisiä ruoka-aikoja. Tai ruoka-aikoja ylipäätään.



Puhelin ja kalenteri odottivat soittoa pihakeinussa, joka piti maalata ties koska ja joka hitto vie maalataan ensi keväänä. Puhelukin tuli lopulta ja haastattelu sovittiin. Haastateltava ehdotti aikaista aamua, minä vähän myöhempää ajankohtaa. Tällaiseksi olen tullut - en lähde minnekään aikaisin aamulla jos ei ole ihan pakko.

Mutta voiko unelmatyöstä jäädä eläkkeelle? Mitä, jos siitä ei toivu?

torstai 11. lokakuuta 2018

Sisustusjuttu


Kuvassa kodinhoitohuoneen uusi matto, jonka kudoin tällä ja viime viikolla. Käytin siihen kaiken kangaspuissa olleen loppuloimen ja sekalaisen kokoelman kuteita. Osa on poppanakudetta kaksinkertaisena.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, joka oli itsellenikin yllätys kun en suunnitellut yhtään, aloin vain kutoa.

Tämä oli johdatus itse aiheeseen, sisustamiseen.

En ole julkaissut juuri mitään sisustuskuvia enkä tiedä, kuinka innokkaasti julkaisisin, vaikka olisi mitä julkaista. Sitä asiaa ei tosiaan tarvitse nyt ratkaista, sillä talon sisustaminen on pahasti kesken, jopa niin, ettei sitä oikeastaan ole edes aloitettu. Huonekaluja on juuri ja juuri sen verran kuin tarvitaan, lattialla on joitakin mattoja, ei muuta. Ei verhoja, ei tauluja, ei mitään koristeita missään eikä edes lamppuja joka huoneessa.

Asia ei vaivaa minua yhtään. Voisin ihan hyvin elää näin.

Tai sitten vain uskottelen itselleni, että voisin. Mattojen ja verhojen ja huonekalujen miettiminen on hankalaa, kun vaihtoehtoja on niin kauhean paljon. Näin kun ei ole mikään intohimoinen sisustaja saati armoitettu tyyliniekka, väärien valintojen riski on melkoinen.

Yksi ilmeinen huti tuli jo tehtyä. Lähdimme ostamaan lamppua olohuoneeseen ja tulimme kotiin kylpyhuonevalaisimen kanssa. Emme me sitä suinkaan olohuoneeseen tarkoittaneet vaan makuuhuoneeseen, sain nimittäin päähäni, että se näyttäisi hyvältä sängyn päädyssä.

Onneksi lamppua ei ehditty kiinnittää seinään, sillä tulin aika pian järkiini ja tajusin, että kylpyhuonevalaisin lukulamppuna ei näytä vain typerältä vaan myös omituiselta. Mitä ihmettä mahdoin ajatella?

Luulen, että tällä kaikella on jotain tekemistä ikääntymisen kanssa. Nuorena minäkin lentelin tavaroiden perässä kuin harakka, haalin jos jos jotakin yhtään ajattelematta. Nyt näen kaiken paitsi sellaisena kuin se on, myös sen seurauksina. Tarkoitan sitä, että esimerkiksi pitkä ja vaalea pellavainen käytävämatto on paitsi tosi kaunis myös painava ja hankala puhdistaa samoin kuin mikä tahansa huonekalu voi olla hieno ja toisaalta raskas siirreltävä ja ahdas imuroida alta.

Yksi, mikä ihan varmasti johtuu ikääntymisestä on se, että valintojen tekeminen on vaikeaa. Luulisi, että mitä enemmän on kokemusta ja näkemystä, sitä helpommin tietäisi, mitä tahtoo, mutta asia onkin ihan päinvastoin. Ei se ainakaan mihinkään tavaroihin päde.

Se olohuoneen lamppu olisi kyllä hyvä pikapuoliin löytää. Onhan meillä sentään olohuoneessa sohva ja nojatuoli, joka kävi peräti verhoilijalla. Niissä voisi joskus istua, mutta kun nyt on jo melkein koko ajan pimeää, ei viitsi.