Uusi blogi on avattu

Uusi blogini  löytyy täältä.

Avaan pian uuden blogin

Huomasin juuri äsken, että olen ollut bloggari kymmenen vuotta. Tämä on kolmas blogini. Ensin oli alun perin matkablogiksi perustettu Ruusupensaan takaa ja sitten kirjoittamisen opiskelusta kertova Kirjoittamo. Tämän blogin perustin kertoakseni, miten rakennutamme talon. Se on nyt tehty ja olemme asuneet uudessa talossamme jo toista vuotta. Nyt tuntuu siltä, ettei ole enää perusteltua olla täällä rakennusblogien puolella. Ei edes, vaikka Valo ikkunassa on näköjään parhaillaan Suomen viidenneksi suosituin rakennusblogi. Mitä se nyt sitten kertookaan.

Uusi blogi tulee kertomaan vaikka mistä, elämästä yleensä. Yksi teemoista on varmasti eläkkeelle valmistautuminen ja sille jääminen, sillä se tulee lähivuosina ajankohtaiseksi. Elämässä on kuitenkin paljon kaikkea kiinnostavaa jo nyt ja saatan hyvin innostua jostain, jota en nyt osaa kuvitella. Kaikesta kerrotaan - tai melkein kaikesta.

Miksi ihmisen sitten täytyy tällä tavalla levitellä asioitaan pitkin maailmaa? En minä vaan tiedä, mutta tällainen olen ollut aina, jo paljon ennen kuin kukaan oli edes kuullut Internetistä saati blogeista. Siitä asti, kun viisivuotiaana kirjoitin ensimmäiset lauseeni, olen aina halunnut kirjoittaa jotain, jonka joku lukee. En ole mikään pöytälaatikkokirjailija.

Yritin monta päivää keksiä nimeä uudelle blogilleni. Aina kun keksin jonkun hyvän, joku toinen oli jo ottanut sen käyttöön. Lopulta päätin kirjoittaa ihan omalla nimelläni, sitä kukaan ei ollut varannut.

Tämä blogi, Valo ikkunassa, on nyt täyttänyt tehtävänsä. Loppukaneetiksi voi sanoa, että kertomus talon rakennuttamisesta sai kaikkien surkuhupaistenkin vaiheiden jälkeen onnellisen lopun.

Me saimme hyvän talon, Sievin Pihlajan, ja nyt siitä on tullut meille hyvä koti.

Tämä oli tässä. Sen verran palaan vielä, sitten kun asia on ajankohtainen, että kerron, mistä minut seuraavaksi löytää. Kiitos kaikille lukijoilleni!

Talomme arvo ei vastaa kustannuksia

Asunto on tavallisen ihmisen suurin sijoitus, sanotaan.

Onko?

Asunto voi olla sijoitus, mutta jos siinä asutaan, se on koti. Se on kai tärkeintä, ei se, minkä arvoinen asunto on?

Riippuu tietysti tilanteesta. Esimerkiksi meidän tapauksessamme on yksi lysti, kuinka paljon rahaa saisimme siinä kuvitteellisessa tilanteessa, että myisimme molemmat talomme. Ei meillä ole aikomusta muuttaa enää minnekään. Se, että näin on, on taivaan onni, sillä niin sanotun asuntosijoituksemme arvo on romahtanut. Mistäkö tiedän? Tästä:

syötin "Laske asuntosi arvo" -laskuriin talomme perustiedot eli koon, sijainnin, huoneluvun ja rakennusvuoden (2018!) ja sain talomme arvoksi 111 000 euroa. Myyntiaika olisi noin vuosi.

En usko, että tuo summa on ihan totta, mutta se on selvää, että omiamme me emme tästä saisi, tuskin lähellekään.

Niinpä rohkenen taas heristellä sormeani ja huomauttaa kaikille talon rakennuttamista suunnitteleville, että hankkeenne ei välttämättä ole ollenkaan taloudellisesti järkevä. Erityisen tuhoisa se voi olla siinä tapauksessa, että rakentaminen tapahtuu velkarahalla.

Jos mielii kaupungista maalle, on turvallisempaa ostaa vanha talo ja remontoida sitä pikku hiljaa kuin ottaa hirmuinen laina ja rakentaa uusi talo. Riski siitä, että velanmaksuun tai remontoimiseen menee hermo ja talo on myytävä, on suuri ja jos käsissä on talo, jonka arvo on sijainnin takia jo pienempi kuin velka, joka on maksettava, tilanne on tosi kurja.

Meillä ei ole yhtään velkaa ja sen takia on se ja sama, mikä talon tai talojen arvo on. Jos tekemiämme asuntokauppoja ajattelee sijoituksena, niin teimme erinomaisia sijoituksia silloin, kun noin 30 vuotta sitten ostimme Turun Portsasta kaksi asuntoa, niiden ansiosta tässä ollaan. Perikunta voi sitten aikanaan olla kovastikin eri mieltä meidän sijoitustaidoistamme.

Tuo omenakuva on tässä sen takia, että olisin mielelläni pitänyt ne Turun puutaloasunnot ja muuttanut silti maalle. Omenaa - kuten mitään muutakaan- ei kuitenkaan voi sekä syödä että pitää.

Vuosi alkoi mummohommissa

Kuva on vuoden ensimmäiseltä päivältä. Koskaan aikaisemmin en ole haravoinut tammikuussa, mutta nyt sekin on tehty.

Minulla oli täällä lapsenlapsia viikon verran ja samalla, kun he tutkivat innokkaasti kuralätäköitä, minä siivoilin pihaa. Tunsin jopa pienen puutarhainnostuksen nostavan päätään ja sehän tietää kevättä, se.

Mummona oleminen on hirmuisen mukavaa. En yritäkään valehdella, etteikö se olisi joskus raskasta, mutta mukavaa joka tapauksessa. Olen tavattoman kiitollinen elämälle, että se on järjestänyt minulle tämän tilaisuuden. Ja kai minä itsekin olen siinä vähän ollut järjestämässä.

Luin juuri eräältä netin keskustelupalstalta viestiketjun, joka käsitteli vapaaehtoista lapsettomuutta ja etenkin sitä, että jos lapset jättää tieten tahtoen hankkimatta, katuuko sitä myöhemmin. Viestit olivat aika kauheita ja sortuivat hyvin nopeasti todella karkeaan ja asiattomaan kielenkäyttöön. Aihe herättää vahvoja tunteita näköjään. Varsinkin vapaaehtoisen lapsettomuuden puolustajat ovat aika rääväsuita.

On varmasti ihmisiä, jotka eivät sovi vanhemmiksi ja silloin on ihan hyvä, että he eivät edes yritä olla sitä. Olen silti aivan varma, että suurin osa niistä, jotka luulevat, etteivät olisi hyviä vanhempia eivätkä usko pitävänsä lapsista ollenkaan, rakastuisivat omiin lapsiinsa. Luonto nyt vain on sellainen. Koko asiaa ei ehkä kannattaisi ajatella ja suunnitella niin tarkasti.

Nuorimmat neljästä lapsenlapsestani ovat neljä- ja viisivuotiaat. He ovat hauskoja ja eläväisiä, kysyvät "miksi?" ja käyvät vessassa noin viisisataa kertaa päivässä. Tai melkein. Viikko heidän kanssaan on niin intensiivinen, että hetki pihan haravointia käy rentoutumisesta.

Intensiiviviikko loppui tänään. Vielä eilen illalla luin iltasaduksi jo koti-ikävää poteville pikkutytöille hevoskirjaa samalla, kun yritin keksiä yhä uusia perusteluja sille, miksi me emme voi heti paikalla lähteä kotiin oman äidin ja isän luo. Omasta mielestäni - ja tämähän on tietysti vain minun näkökulmani - olin aika uutterasti omistautunut neitosten viihdyttämiseen aamuvarhaisesta iltamyöhään. En silti riittävästi, sillä kuin yhteenvetona koko viikosta peiton alta kuului:
- Siellä toisessa mummulassa on paljon kivempaa.

- Sinne sitten seuraavaksi, sanoin minä.

Sanoin, ihan totta. Aikuinen ihminen.     

Muistutan yhä enemmän äitiäni

Tänään on tapaninpäivä. Olemme viettäneet uudessa talossamme jo toisen joulun ja yhä vain tämä tuntuu uudelta.

Joulun rutiinit menivät rikki, kun lähdimme miehen kanssa aattona Turkuun. Kaikki muut aatot olemme aina viettäneet kotona, hyvinkin samanlaisen kaavan toistuessa joka vuosi. Joku ehkä luuli, että me haluamme tehdä juuri niin, ehkä itsekin luulimme, mutta nyt, kun kaikki tehtiin toisin, joulusta tuli ihan yhtä hyvä kuin ennenkin. Kävimme yhden tyttären luona syömässä ja toisen luona kahvilla ja siinä välissä viemässä kynttilän hautausmaalle.

Tänään koko suuri perheemme oli täällä. On mukavaa, kun on iso pöytä jonka ääreen kaikki 13 mahtuivat. Sitten otettiin valokuvia - joita en aio tässä jakaa - ja niistä näen, että alan yhä enemmän muistuttaa äitiäni.

Se kai on vääjäämätöntä. Äiti oli kyllä kaunis nainen, ei minulla sen suhteen valittamista ole, mutta ne ilmeet. Miten äiti otti valokuvailmeen ja kuinka minä inhosin sitä ja ajattelin, että hän voisi vain olla oma itsensä, yrittämättä yhtään mitään. Ja nyt kun katson omia kuviani niin eikö vain se pahuksen valokuvailme istu minun naamallani.

Se ilme kun yrittää näyttää tuoreelta vaikka päiväys meni jo.

Jouluun on aina liittynyt valokuvaaminen. Eräänä jouluna joskus 1970-luvun alussa minun isoäitini tuli meille. Taas otettiin kuvia ja se olikin iso operaatio, isän vanhalla kameralla. Ne kuvat ovat minulla jossain; isoäiti tapittaa suoraan kameraan pyöreillä silmillään ja äiti istuu sen ajan hittituote, peruukki päässään. Peruukit vapauttivat naiset papiljotit päässä nukkumisesta, mutta muuten ne olivat hirveitä. Äidilläkin joku halpahalliperuukki kun parempaan ei ollut varaa.

Nyt heitä kumpaakaan ei enää ole. Välissä on otettu muita joulukuvia. Ihmisiä on tullut ja mennyt. Joulupöydän ympäriltä häviää aina joku ja tilalle tulee joku, joka hetken aikaa tarvitsee syöttötuolia. Sitten heistä kasvaa isoja ja oma vuoro poistua kuvasta on aina vain lähempänä.

Toivottavasti ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan. Elämä on niin mielenkiintoista ja täynnä tekemättömiä asioita ja mahdollisuuksia, joihin voisi tarttua. Ja tuo pihakin pitäisi saada kuntoon, se nyt ainakin.

 

Pihatöitä joulun alla

Maansiirtourakoitsija ennätti meille vihdoin viime viikolla. Yläkuvassa piha on ennen sitä ja alemmassa sen jälkeen. Ero ei ole kovin suuri.

Minulla taisi olla epärealistisia ajatuksia jostain valmiista. Tosin en osaa selittää,  millaista olisi pitänyt olla kun en osaa ajatella tätä asiaa kunnolla. Mitä voi odottaa ihmiseltä, joka rakennutti vahingossa rinnetontille? Meillehän kävi niin, että tämä mäki, jonka päällä me nyt asumme, ei alunperin ollut ollenkaan tiedossa, minulla ainakaan. Mäki tähän kumminkin tuli jotta talo seisoisi suorassa.

Mitä tästä opimme?

Sen, että pihasuunnitelmaan kannattaisi käyttää vähän rahaa. Jos olisi valmis suunnitelma, ainakin tietäisi, mitä voi odottaa.

Urakoitsija teki tietysti sen, mitä häneltä pyydettiin. Tästä eteenpäin mies aikoo itse siirrellä soraa paikasta toiseen, onhan meillä sentään Avant sitä varten. Epäilen, että pihan valmistuminen tulee kestämään paljon pitempään, kuin luulin.

Tätäkin oman talon rakentaminen on: sen sietämistä, ettei kaikki käy niin kuin itse tahtoo ja luulee. Jos ei itse pysty tekemään, on turha kiukutella muille. Täytyy vain sietää ja yrittää tehdä se oma, vähäinenkin osa niin hyvin kuin pystyy.

Nyt ei enää muuta kuin oikein hyvää joulua kaikille rakentajille ja muillekin!

Kyytiä vatsamakkaroille

Sain eilen jo monta viikkoa sitten tilaamani hulavanteen. Kuvassa on ensimmäinen yritykseni pyörittää sitä. En muista, että olisin koskaan ennen yrittänyt moista, en edes lapsena omistanut hulavannetta.

Tämä tapahtui eilen. Nyt olen jo paljon taitavampi ja voi taivas että kylkiin sattuu. Tuntuu olevan tehokasta tämä pyörittely, oikein tunnen, miten viskeraalirasva saa kyytiä ja laiskat suolet ovat ihmeissään, että mitä hemmettiä täällä tapahtuu.

Minulla ei ole ylipainoa, mutta minulle on tapahtunut ihan sama mikä varmuudella tapahtuu kaikille, lihaville ja laihoille, jotka eivät piittaa lihaskunnostaan: lihakset veltostuvat ja alkavat roikkua. Eräänä aamuna viimeistään viisikymmenvuotispäivän tienoilla se käy - istut vessanpytyllä ja huomaat, että polviesi päällä kelluu joku ihme pussi ja sitten tajuat, että se oli se, mitä joskus saattoi sanoa vyötäröksi.

Se on ihan  kauheaa.

Inhoan sitä löysää rengasta, joka ympäröi mahanseutua ja on tehnyt mahdottomaksi käyttää joitakin vaatteita, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat sopivia tai jopa liian suuria. Inho ei ole kuitenkaan johtanut oikein mihinkään, sillä en ole mikään kuntoilija vaan laiska humanisti, joka haluaa päästä helpolla.

Hulavanne tuntuu nyt tällaiselta helpohkolta ja hauskalta ja ennen kaikkea tehokkaalta jos julkisesti kerrottuihin kokemuksiin on yhtään uskominen. Mikäs se oli se yksi Lottakin, jonka uuma kapeni yli 30 senttiä? Siinä sitä on esikuvaa.

Vanne painaa 0.7 kg joten se on aika kevyt. Raskaammalla vanteella olisi varmaan taju lähtenyt, sen verran nyt kyllä tuntuu.

Tavoitteitakin on. Vaatehuoneessa odottavat yhdet Fjällräven-housut, jotka jo kerran olin laittamassa pois kun ne eivät enää mahdu.

Katsotaan kuinka ämmän käy.