Se oli silloin ihan tavallista elämää kun ei paremmasta oikein tiennyt. Välillä olen sentään saanut kymmeniä vuosia asua paikoissa, joissa on ollut vaikka mitä mukavuuksia ja ylellisyyksiä, niitä, joihin meillä länsimaisilla ihmisillä on kaikilla varaa.
Nyt aiomme pääasiassa pysytellä täällä maalla, rakennuspaikan vieressä niin kauan, että uusi talo valmistuu. Nykyinen talomme on paljon isompi kuin muinainen lapsuudenkotini, mutta täälläkään ei ole muita mukavuuksia kuin sähkö.
Täällä on nyt, elokuun lopussa, ihan mukavaa. Aamuisin alkaa kuitenkin olla viileää, jos illalla ei ole pidetty tulta pystyuunissa. Minulla ei ole mitään harhakuvia siitä, etteikö täällä talviaamuisin olisi ihan jäätävän kylmää vaikka kuinka olisi puita poltettu ja tämä ajatus ei ole yhtään mukava. En kaipaa mitään haasteita asumiseen, olen jo kaikkea muuta kuin extreme-ihminen.
Miksi me sitten aiomme olla täällä, kun kaupungissa on kuitenkin vielä asunto? Siksi, että kun tulee oikea syksy ja talvi, tätä vanhaa taloa ei voi jättää. Syitä on monta. Pelkällä sähköllä lämmittäminen tulee hirveän kalliiksi, pelkän peruslämmön pitäminen tekee taas kaikesta kylmää ja kolkkoa ja ennen muuta: hiiret. Jos täällä ei asuta (eikä kissa asu täällä) hiiret mellastavat miten tahtovat ja sen jälkeen minä ainakaan en voi olla täällä ennen kuin koko talo on perusteellisesti siivottu. Se puolestaan ei ole mikään pikku juttu.
Joten me jäämme tänne. Ja tietysti olemme näin myös rakennustyömaan vieressä, näkemässä kaiken ja valmiina tekemään kun tarvitaan.
Ennen pitkää, ehkä piankin, tulee eteen myös pakko myydä toinenkin kaupunkiasuntomme ja sitten meillä toden totta ei ole muuta paikkaa kuin tämä.
Tämä blogi saattaa siis olla enemmän elämysmatka 1950-luvulle kuin kertomus muuttovalmiin Sievi-talon pystyttämisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti