Lattialaminaatin asentaminen aloitettiin eilen. En ollut näkemässä sitä, joten illalla kun soitin rakennuksella viihtyvälle miehelleni, olin tietysti utelias: miltä se nyt näyttää?
-Kamalalta, mies sanoi.
En tiennyt, oliko tuo vitsi eikä siippa suostunut kuvailemaan lattioita enempää. Sanoi vain, että sittenpä näet kun tulet.
Tänään olin.
Laminaatti on sitä, mitä tilasimme ja se on oikein hyvin asennettu. Mutta se näyttää kamalalta. Seinävärien kanssa se ei sovi ollenkaan ja yksinäänkin se näyttää jotenkin tummalta ja raskaalta.
Olemme valinneet kertakaikkisen väärin.
Nyt tuon lattian kanssa on kuitenkin elettävä, sillä pois sitä ei oteta, ei hankita uusia laminaatteja ja ryhdytä vaihtamaan. Mies tosin yritti lohdutella - kun näki minun naamani - että kyllä tuollaisia laminaatteja sitten saa aika halvalla ja voidaan helposti vaihtaa... Kyllä kai.
Mitä tästä opimme? Sen, että olisi kannattanut käyttää sisustussuunnittelijaa kun ei kerran itse osaa.
Nyt harmittaa, mutta harmitus menee, sen on mentävä, ohi. Ehkä tässä eniten harmittaakin se, etten taaskaan osannut, vaikka oli kaikki mahdollisuudet saada aikaan jotain tosi kaunista.
Ihan kuin olisin vähän pettänyt tämän kauniin aikeen, talon, jonka ulkomuoto lupaa paljon ja sisältä sitten paljastuukin ihan jotain muuta. Kaiken haaveissa olleen valon ja raikkauden tilalla on joku 1980-lukua henkivä, tunkkainen vanhustentalo. Ei puutu enää kuin ruskeat keinonahkasohvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti