Kohti unelmaelämää

Kun kaupungissa asuva ihminen haaveilee maalle muuttamisesta, haaveeseen sisältyy toive paremmasta elämästä. Ei minulla ole tästä mitään tutkimustietoa, mutta uskallan silti näin sanoa.

Mitä se parempi, toisenlainen elämä sitten on? Kun halutaan maaseudulle, sen voi kuvitella sisältävän toiveen rauhasta, puhtaammasta ilmasta ja jostain luonnonläheisestä puuhastelusta, joka tekee elämästä mukavampaa kuin siellä kaupungissa.

Minäpä kerron nyt jotain. Se parempi, luonnonläheisempi ja mukavampi elämä ei tule itsestään, ei edes maalla. Sen eteen täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain siirtää itsensä ja huonekalunsa uuteen paikkaan. Täytyy opetella uusia taitoja, etsiytyä uusiin seuroihin, pakottaa itsensä kiinnostumaan uusista asioista, jotka edistävät pyrkimystä kohti sitä elämäntapaa, josta on haaveillut ja jonka eteen on jo nähty se vaiva ja rahanmeno, mikä esimerkiksi omakotitalon hommaamisesta on.

Uusia taitoja voi opetella vaikka youtube-videoilta (tiedän yhden, joka opetteli niiden avulla rakentamaan talon) mutta uusiin seuroihin etsiytyminen vaatii jo vähän rohkeutta. Ennakkoluulottomuuskaan ei ole pahitteeksi, sillä uudella asuinpaikkakunnalla ihmiset ovat varmasti ainakin vähän erilaisia kuin siellä vanhassa.

Itse olen yrittänyt tämän ensimmäisen maalla asutun vuoden aikana toteuttaa kymmeniä vuosia haudotun haaveen retkeilystä. Ensin ehdotin paikalliselle kansalaisopistolle retkeilyn alkeiskurssin järjestämistä ja sitten, kun se järjestettiin, osallistuin sille. Keväällä jo kerroinkin miten harjoittelimme tulen tekoa koulun pihalla.

Kurssi jatkui nyt syksyllä; kuva on päätösretkeltä Kurjenrahkan kansallispuistosta.

Olen tietysti aikaisemmassa elämässä, siellä kaupungissa asuessa, käynyt metsässä, kävellyt elämässäni tuhansia kilometrejä ja osallistunut pariin ratsastusvaellukseen. En silti osannut mitään retkeilytaitoja, osasin vain mennä muiden mukana. En vieläkään osaa paljon, mutta olen sentään harjoitellut suunnistusta (en löytänyt rasteja, mutta hukkasin silmälasini metsään), tehnyt ruokaa omalla risukeittimellä ja rohjennut nukkua yhden yön taivasalla riippumatossa. Se on sentään jotain, se on alku.

Se, miten paljon alku vai rohkenisinko jopa sanoa lupaava alku saa jatkoa, on kiinni vain minusta itsestäni. 

Totta kyllä sekin on, että käyn jo seitsemättäkymmentä. Totta sekin, että siellä suunnistusreissulla tuli sanottua yhtä ja toista ei tuu hevonpaskaa puolisokeitten ämmien suunnistuksista ja että kameralaukun kymmeniä vuosia jatkuneesta kantamisesta piinatut olkapääni eivät enää kestäisi täyteen pakatun rinkan kantamista.

Silti. Tehdään se, mikä on mahdollista ja nautitaan siitä.

Ei mikään turha kapistus

Tässä vähän hämyisessä kuvassa on uusi terassilaatikko, jonka mies teki. On muuten aika hieno.

Terassilaatikolle voi keksiä kaikenlaista käyttöä. Sinne voi tietenkin säilöä tavaroita tai sitten siellä voi säilyttää joulukinkkua. Sen päällä voi myös istua, joten mikään turha kapistus se ei ole.

Tänään minulla oli melkein vapaapäivä. Kirjoitin aamulla kaksi juttua ja sain ne valmiiksi jo ennen yhtätoista. Lopun päivää siivoilin ulkona ja sisällä. Tyhjensin pakkasen tuhoamia kesäkukkapurkkeja,  pesin ne kaivolla ja vein aittaan talvisäilöön. Heitin pois kaksi huonoksi havaittua kynnysmattoa ja harjasin terasseilta hiekat pois. 

Sisällä otin työn alle kodinhoitohuoneen kaapit. Laitoin niihin muutossa tavaroita, mutta mitään järjestystä niissä ei ollut. Nyt on vähän paremmin ja vähän siistimpää myös. 

Lähetin taas Sievi-talolle sähköpostia. Me kun olemme asuneet tässä jo yli vuoden, olisi aika pitää vuositarkastus. Olen nyt kysynyt asiaa ainakin kolme kertaa, mutta mitään ei ole tapahtunut. Sähköposteihini kyllä vastataan, nopeasti ja iloisesti. "Hei, Pirjo!"

Mikäs siinä, on se Pirjokin nimi vaikka ei olekaan minun.

Suljin tänään myös airbnb-kalenterini ja laitoin vanhan talon talviunille. Seuraavat vieraat saavat tulla ensi keväänä.

Maanrakennusurakoitsija lupasi tulla tällä viikolla. Voi olla, että saamme pihan (johonkin) kuntoon ennen lumen tuloa. Saisimmepa. 

Mitä omakotitalossa asuminen maksaa

Olemme asuneet kuvassa näkyvässä harmaassa talossa vuoden. Punainen talo on myös meidän, mutta siinä ei asu kukaan. Punaisessa talossa pidetään talvella peruslämpöä sähköpattereilla.

Harmaa talo lämpiää vesikiertoisella lattialämmityksellä. Se saa voimansa pääasiassa puista, joita poltetaan takassa.

Harmaa talo on 156-neliöinen, punainen vähän pienempi.

Vuoden aikana näiden kahden talon ylläpitoon on mennyt rahaa seuraavasti:

- sähkö 2165.78€
- jätehuolto 183.04€
- vakuutukset 1520.25€
- kiinteistövero 497.08€

kaikki yhteensä 4366.15€ eli 363.84€ / kk.

Laskin kiinteistöveron viime vuonna maksetun veron mukaan. Tänä vuonna vero on noussut siten, että  se on vuodessa 625.48€. Vakuutusmaksuissa ovat mukana myös autovakuutukset kun en viitsinyt kaivaa vakuutuskirjoja eritelläkseni ne pois. Nuohousmaksua ei sisälly laskelmiin kun nuohooja ei ole vielä käynyt.

Vastaus usein esitettyyn kysymykseen :"Mitä omakotitalossa asuminen maksaa" on siis meidän osaltamme, että se maksaa reilut kolme ja puoli sataa euroa kuussa.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus. Omakotiasuja tarvitsee kaikenmoista rekvisiittaa koko ajan: ruohonleikkureita, multaa, maalia, ruuveja, nauloja ja vaikka mitä. Kolmella ja puolella sadalla selviää vain siinä tapauksessa, ettei koskaan tee yhtään mitään.

Tulevaisuudessa meidän sähkölaskumme on uskoakseni vähän pienempi, sillä katolla jo olevat aurinkopaneelit kytketään pian ja aurinkosähköä ehkä hankitaan vielä lisääkin.

En pidä tätä kalliina, kalliimmaksi meille tuli pitää kahta puutaloasuntoa Turun Portsassa kuin kahta omakotitaloa täällä korven syrjässä.

Valitettavasti en pysty tarkalleen kertomaan, mikä sähkölaskussa on uuden ja mikä vanhan talon osuutta. Luulen, että uuden talon osuus on reilun satasen ja loppu menee sitten talvella tuon vanhan ja vetoisen talon peruslämmittämiseen.

Ei maksa paljon

Nyt olemme asuneet uudessa talossamme vuoden. Pian pääsen laskemaan, mitä vuoden asuminen on maksanut ja kun olen tehnyt sen, kerron kyllä. Tiedän, että asumisen kustannukset kiinnostavat tulevia rakentajia ja tietoa on kuitenkin huonosti saatavilla. Nyt pitää vielä odottaa, että loppukesän laskut tulevat ennen kuin pääsen tekemään laskelmia.

Sen voi kumminkin sanoa jo nyt, että asuminen ei ole ollut kallista. Ei siltikään, vaikka aurinkopaneelimme ovat yhä vain kytkemättä.

Äsken tipahti sähköpostilaatikkoon lasku ison koivun kaatamisesta. Kaato tehtiin eilen.

Puu on todella iso ja sellaisessa paikassa, että se olisi helposti kaatunut jonkun rakennuksen päälle, esimerkiksi uuden talon. Kaiken lisäksi puu oli laho joten itsestään kaatuminen oli aika lähellä. Pyysimme ammattimiehen kaatamaan ja nyt koivu on turvallisesti nurin. Lasku oli 110 euroa mikä minun mielestäni on kohtuullinen hinta vaikka tiedän, että se jollekin toiselle kuulostaa ihan hirveältä

ai että YHDEN puun kaataminen 110 euroa!

Ei tämä ilman neuvotteluja sujunut, sillä mies on sitä mieltä, että miehen pitäisi kaataa omat puunsa mutta siinä vaiheessa, kun meillä alettiin puhua puuhun kiipeämisestä ja ties mistä köysivirityksistä  minä hapuilin jo 112-sovellusta ja mietin, mitä muistotilaisuudessa tarjotaan. Niin että olen tosi onnellinen kun sain tahtoni tässä asiassa läpi.

Ensimmäinen vuosi uudessa kodissa on mennyt  nopeasti. Monet asiat ovat vielä kesken. Suurin niistä on piha, johon tarvitaan maansiirtourakoitsijaa. Sisällä voisi tehdä vaikka mitä, esimerkiksi sisustaa. Kuulin tänään radiosta, että syksy sytyttää ihmisissä palavan sisustusinnon ja asetankin nyt toivoni syksyyn. Tällä hetkellä sisustusta muokkaa pääasiassa uusi Vilja-koiramme, joka osoittautui sisäpissaajaksi. Se on jo sisustanut kaatopaikalle uuden, ison, ruokapöydän alla olleen maton, josta tykkäsin tosi paljon ja sisustaa hyvää vauhtia myös eteisen kallista ja näköjään toivottoman epäkäytännöllistä mattoa, johon niin ikään jo ehdin kiintyä. Työhuoneeni isosta matosta luovuin jo ennen vahinkoja. Meillä ei juuri ole mattoja tällä hetkellä.

Ennen kuin muutimme pysyvästi maalle kuvittelin, että täällä asuessa minulla olisi paremmin aikaa hoitaa pihaa ja puutarhaa. Olin väärässä. Tänä kesänä olen tehnyt vähemmän pihalla kuin koskaan ennen. Kukkapenkit ovat hoitamatta ja ojanreunat rehottavat täynnä nokkosia ja pujoa. Koskaan ei tunnu olevan aikaa.

Tätä on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Minulle maalla asumisen ideaan liittyy keskeisesti ajatus kauniista, hyvin hoidetusta pihasta. Jos en pystykään toteuttamaan tätä haavetta, niin mitä sitten?

Ihan totta. Mitä sitten?

Ensimmäiset kokemukset airbnb-majoittajana

Viikko sitten saimme ensimmäiset vieraat vanhaan taloomme. Kaksi nuorta naista vietti siellä yhden yön. Kun he lähtivät, vielä samana päivänä meille saapui pariskunta Hollannista. He viipyivät niin ikään yhden yön.

Ensimmäiset majoittajakokemukset ovat pelkästään positiivisia. Vieraat olivat mukavia ja kaikki sujui hyvin. Saimme jopa oikein kiittävät arvostelut, mikä on tietysti tärkeää tulevia majoituksia ajatellen.

Täyttä työtä tämä kuitenkin on. Tähän mennessä olen ensin  siivonnut koko toistasataa neliötä käsittävän talon, saunan, ulkohuusin ja pedannut sängyt valmiiksi. Vieraiden lähdettyä olen pessyt lakanat ja pyyhkeet. Mies on lämmittänyt saunan kolme kertaa. Nyt olen jo pessyt saunan toisen kerran, samoin huusin ja vielä ennen seuraavia vieraita pitää siivota talossa ja pedata sängyt. Teen sen viime tipassa, etteivät kärpäset tai muut ötökät ehdi sotkemaan paikkoja. Seuraavat vieraat, nelihenkinen seurue, tulee viikonloppuna.

Lisäksi olen yrittänyt pitää pihaa siistinä. Tämä kaikki tietysti sen varsinaisen oman työn ohessa.

Mitä tästä sitten tienaa?

Airbnb:llä on käytössä ns. älykäs hinnoittelu, mikä tarkoittaa sitä, että me asetamme alimman ja ylimmän hinnan, jonka majoitusvuorokaudesta otamme. Voimme määrätä sen mielemme mukaan, mutta ahneeksi ei pidä ryhtyä. Majoittujan maksama hinta voi  vaihdella kysynnän mukaan. Tuskinpa täällä Laitilassa mitään kysyntäpiikkejä on joten käytännössä tulemme useimmiten saamaan alimman asettamamme hinnan mikä on 40 euroa vuorokaudelta. Ylin hinta on 80 €.

Airbnb-käytännön mukaan meidän täytyy antaa kolmelle ensimmäiselle majoittujalle 20 prosentin alennus. Niinpä ensimmäiset maksoivat yhdestä yöstä täällä 32 euroa. Airbnb otti siitä välistä 1,19 euroa. Me saimme - olemme tosiaan jo saaneet rahat - 30,81 €. Kun tästä maksetaan vielä 30 prosentin pääomavero, olemme tienanneet 21,56 €.

Vuorokausihinta on aina sama, tulipa vieraita yksi tai neljä. Neljä on suurin määrä, minkä kerralla majoitamme. Emme myöskään veloita mitään lisämaksuja esimerkiksi siivouksesta.

Tässä kohtaa pitäisi ehkä sanoa, että enhän minä tätä rahan takia tee. Mutta jos rahaa ei tulisi yhtään, niin miksi ihmeessä näkisin kauheasti vaivaa ja majoittaisin vieraita ihmisiä nurkkiini?

On oikein hauskaa tienata vähän rahaa jostain, joka muuten seisoisi tyhjänä ja hylättynä kun kukaan ei tarvitse sitä. On myös mielenkiintoista tavata näitä ihmisiä ja saada tänne syrjäkulmalle vähän elämää.

Minulla on jopa vähän yrittäjämäinen olo. Keksin koko ajan kaikenlaisia ideoita, joilla voisimme kehittää tätä matkailubisnestämme. Valitettavasti ne kaikki vaativat sen verran investointeja, että kaksikymppiset on moneen kertaan käytetty ennen kuin niitä on edes nähty.

Minusta tuli majatalon emäntä

Ryhdyimme airbnb-majoittajiksi. Vanha talomme saa toivottavasti uutta elämää kunhan matkailijat ja muut kulkevaiset löytävät sen.

Voimme majoittaa neljä ihmistä ja yhden, joka mahtuu pinnasänkyyn. Sisävessaa tai juoksevaa vettä ei ole, mutta eipä siitä yösijasta mahdottomia kiskotakaan. Sitä paitsi meillä on luullakseni Suomen kaunein ulkohuusi ja soma pieni pihasauna.

Vanha talomme sopii tilapäiskodiksi kenelle tahansa, mutta erityisen hyvin se sopisi sellaiselle, joka haluaa päästä hetkeksi pois arjestaan ja pitää vaikka somepaastoa. Tässä talossa on erityinen, rauhallinen tunnelma ja siellä on hyvä vain olla ja levätä.

Majoittujan kannalta on varmaan sekä hyvä että huono asia, että me olemme tässä lähellä, pihan toisella laidalla. Olemme kuitenkin jokseenkin harmittomia ja lupaamme auttaa missä voimme ja pysyä muuten pois tieltä.

On tietysti jännittävää valmistella taloa ventovieraita varten. Se, mikä meille on ollut ihan hyvää, näyttää äkkiä arveluttavalta ja turhan vaatimattomalta. Uskon kuitenkin, että ne ihmiset joita tänne toivon mukaan tulee, haluavat viettää aikaansa juuri tällaisessa paikassa.

Paikka on siis Laitilassa, Varsinais-Suomessa. Ympärillä on metsää ja viljapeltoja. Pihapiirissä voi hyvällä onnella nähdä minkä tahansa Suomen luontoon kuuluvan eläimen ja pari sinne kuulumatonta eli meidän kissamme ja koiramme. Laitilan keskustaan on matkaa vajaat kymmenen kilometriä.

Kaikki, joille olen kertonut majoittamisaikeistamme, ovat olleet sitä mieltä, että se on hyvä ajatus. Jokaisella on myös ollut yksi kysymys, kaikilla sama: "Mites se verotus, kuinkas se..."

Toisin sanoen, että aiotteko hankkia pimeitä vuokratuloja?

Emme aio. Ilmoitamme kyllä kiltisti verottajalle jokaisen euron. Ei tarvitse olla huolissaan.


 

Perheenlisäystä

Meillä on taas koira. Tämä tässä:

Edellinen koiramme kuoli kolmisen vuotta sitten. Puhuimme koiran hankkimisesta ennen talon valmistumista ja sovimme, että koira otetaan - jos otetaan - vasta sitten, kun rakennustyö on tehty. Mies ei ole erityisen innostunut koirista joten alusta asti oli selvää, että jos koira tulee, se on sitten minun huolenani.

Jossain vaiheessa sanoin, että uuteen taloon ei tule yhtään karvaelukkaa. Edes Mimmi-kissaa ei päästetä ainakaan kodinhoitohuonetta pidemmälle, ei missään tapauksessa mihinkään sohvalle saati sänkyyn. Ja jos koira otetaan, otetaan sellainen, joka haluaa olla aina ulkona. Haluan hyvältä tuoksuvan, putipuhtaan, karvattoman talon.

No. Tietysti siinä kävi niin, että Mimmi on nyt missä haluaa ja koira myös. Putipuhtaudesta ei ole enää toiveita. Eikä karvattomuudesta. Mutta kodikkuus kyllä lisääntyy sitä myötä kun taloon tulee lisää elämää.

Päätin jossain vaiheessa senkin, että tällä kertaa olen Erittäin Harkitseva Koiranhankkija. Etsin tietoa roduista, pohdin ja vertailen. Otan rotukoiran, otan sen pentuna, vastuulliselta kasvattajalta. Ilmoitan pennun Steiner-kouluun ja Montessori-päiväkotiin jo ennen syntymää. Ehdottomasti en hutiloi enkä ota mitään sekarotuista kodinvaihtajapiskiä hetken mielijohteesta.

Sitten eräänä maanantaiaamuna näen puhelimessani ilmoituksen, jossa 7-vuotias sekarotuinen etsii uutta kotia pitovaikeuksien takia. Olen nähnyt satoja ilmoituksia viime kuukausien aikana, mutta jokin tässä nimenomaisessa saa minut palaamaan siihen. Seuraavana päivänä, tiistaina, koira on meillä. Nyt tuntuu siltä, että se on aina ollut täällä ja kuuluu perheeseen. Miten muuten voisi ollakaan kun meillä on jopa sama syntymäpäivä?

Koiran nimi on Vilja.

Pari päivää sen jälkeen, kun Vilja liittyi perheeseemme, tänne tulivat myös 4- ja 5-vuotiaat lastenlapsemme kesäloman viettoon. Vähän aikaa saimme kokeilla oikeaa lapsiperhe-elämää, sitä, minkä väitetään mainiosti mahtuvan juuri tämänkaltaiseen taloon kuin meillä nyt on.

Ihan totta, mahtui se.

 
Lapsiperhepäivien aikana meillä oli suunnilleen tämän näköistä koko ajan. Äänitehosteet puuttuvat, mutta ne jokainen vanhempi osaa kuvitella.

Jos joku lapsiperhe suunnittelee juuri nyt talon hankkimista, niin tätä Sievitalon Pihlaja 156:tta voin kyllä suositella. Tosin perusmalliin kannattaa ehdottomasti lisätä päätykuisti (meillä on) ja ottaa käyttöullakko käyttöön (meillä ei ole) sillä säilytystilaa ei koskaan ole liikaa.

Nyt kun talo on taas lasten lähdettyä hiljentynyt, päätin uudistaa vierashuoneen kalustuksen. Ehdotin varovasti miehelle, että veisimme huoneessa olevan vuodesohvan vanhaan taloon ja toisimme vanhasta talosta kaksi oikeaa sänkyä vierashuoneeseen.

Tiedättehän sen tuikkeen, joka puolison silmiin syttyy, kun mainitsee sanan mööbleraus? Sitä ei ylitä kuin Ikea-huonekalujen kokoamisen tuottama kliimaksi.

Siitä huolimatta työ on nyt tehty.