Synnyin köyhään perheeseen. Senkö takia on niin vaikeaa nyt aikuisena tuntea, että olisi oikeutettu omistamaan mitään?
Omaisuudella tai titteleillä pröystäily on aina ollut minusta tavattoman noloa. Jos jonkun merkillisen ja epätodennäköisen sattuman kautta päätyisin vaikka uuden Mersun omistajaksi, häpeäisin ajaa sillä. Sellaiset asiat eivät kuulu köyhänä syntyneen elämään.
Jonkin tällaisen nyrjähtymän takia tunnen oloni välillä syylliseksi tämän talohankkeen kanssa. Onko meillä muka oikeutta tehdä niin tyhmä kauppa, kuin että myymme hyvällä ja arvoaan nostavalla alueella, lähellä kaupungin keskustaa, olevat kaksi asuntoa ja käytämme rahat rakentamalla talon maaseudun haja-asutusalueelle, paikkaan, josta sitä tuskin kukaan haluaa meidän jälkeemme ostaa? Ei ainakaan sillä hinnalla, millä me sen sinne rakennutamme.
Tuhlaamme lastemme perinnön.
Tällaista mietin aina joskus. Sitten lohduttelen itseäni, että me olemme kuitenkin ihan itse hankkineet sen, mitä meillä nyt on, työtä tekemällä ja säästämällä. Vuosiin ei tehty mitään lomamatkoja eikä ostettu uusia vaatteita. Liikuntaharrastuksesta kävi lastenrattaiden työntäminen tarjousten perässä.
Tämän takia tuntuu muuten ikävältä lukea jostain vauvapalstalta, kuinka me keski-ikäiset olemme "ahne ja itsekäs sukupolvi". Kaipa tuokin lisää syyllisyyttä, jota jo muutenkin tunnen siitä, että tekisin jotain, joka ei ole niin kauhean järkevää.
Aikuisena päätösten teko ei ole yhtään helpompaa kuin nuorena. Päinvastoin. Nuorena oli vain joko-tai. Nyt on sekä-että-kuin-myös-ja mitä sitten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti