Tulin aamulla Turusta, jossa olen potenut kipeää kättäni koko viikon. Nyt näin talomme perustukset ensimmäisen kerran. Se, että meille on tulossa talo, tuntui heti enemmän todelta. Vähän niin kuin olisi käynyt ensimmäisessä raskausultrassa ja nähnyt, että on siellä jotain muutakin kuin ilmavaivoja.
Perustukset näyttävät erinomaisen luotettavilta. Tällä tontilla asialla on erityistä merkitystä, sillä vanhan talomme perustukset ovat tuottaneet murheita koko ajan. Isoille kiville rakennetun vanhan talomme alta perustus oli osittain hajonnut jo silloin, kun ostimme talon. Jos ostaminen olisi ollut yksin miehen päätettävissä, joku toinen olisi saanut roudan irrottamat, valtavat kivet murheekseen. Minä en tainnut edes huomata koko asiaa, olin kahden soman kuistin lumoissa ja valmis tekemään heti kaupat.
Perustuksia on yritetty korjata. Täällä on ollut isompaa ja pienempää konetta ja kaikenlaisia virityksiä, mutta pysyvää ratkaisua ei ole löytynyt. Lopulta paikoiltaan siirtyneet kivet otettiin pois ja tilalle valettiin betonia ja ladottiin lecaharkkoja. Lopputulos on pysynyt paikoillaan, mutta ei se mikään kaunis ole.
Teimme vähän putkitöitä uusien perustusten sisäpuolella. Sitten minä vain ihailin tätä kaunista laatikkoa ja mittailin tulevien huoneitten paikkoja. Mikä parasta, tunsin aitoa iloa siitä, että tässä on meidän tuleva kotimme.
Kumma juttu. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja pitänyt kaikesta vanhasta. Nyt tuntuu mukavalta, kun tulevalla kodillamme ei ole mitään historiaa, se ei ole ollut kenenkään muun kuin meidän. Ei edes pankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti