tiistai 10. joulukuuta 2019

Jouluvaloahdistus



Omasta pikku metsästä on se ilo, että sinne voi mennä päivänvalolla oksasakset kädessä ja hakea kranssitarpeet. Meillä täällä on paljon katajia - ja paljon kaikkia muita puita - ja tällä kertaa tein kranssin katajasta.

Se on ehkä vähän muotopuoli, ehkä vähän liian iso, mutta itse tehty. Valot ja koriste on tosin ostettu kaupasta.

Minuun iski muutama päivä sitten jouluvaloahdistus. Näin, miten naapurit ja ketkä vaan lisäsivät joka päivä mitä hienoimpia jouluvaloja pihoihinsa ja minulla ei ollut mitään. Onneksi olemme täällä syrjässä, mutta silti. Uusi, kaunis talo (ja tietysti myös se vanha ja idyllinen siinä vieressä) eikä mitään, mikä toisi ne esiin täällä säkkipimeän keskellä.

Laitoin pari vanhaa kynttelikköä ja Portsan kodissa hyvin palvelleen paperitähden ikkunaan. Hain puutarhakaupasta pienen sypressin, muutaman kanervan ja tein niistä asetelman ja laitoin vielä valonauhan koristamaan sitä.
Paperitähti ikkunassa on säälittävän pieni ja sypressi syntymävino. Vinot sai halvalla ja minä tyhmä ostin.
Mikään ei näytä oikein miltään.

En siis osaa. Enhän osannut muuten tehdä tuosta kranssistakaan täydellistä. Pitääkö siitä nyt sitten olla huolissaan tai peräti surullinen? 

Mietin sitä.

Mietin myös sitä, että jos olisimme sattumoisin rakennuttaneet talomme taajamaan, jouluvaloahdistus voisi olla aivan hirmuinen. Miten voisi olla ainoa valoton talo, jos kaikissa muissa on vaikka mitä välkkyviä, soivia ja sädehtiviä valoja? Onneksi, onneksi, emme muuttaneet sellaiseen paikkaan.

Ruokakaupassa oli joku aika sitten joulupukki. Hän tyrkkäsi käteeni karamellin ja sanoi, että aattona nähdään.

Se kuulosti uhkaukselta.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Uudet tuolit keittiöön

Hankimme vihdoin keittiön pöydän ympärille tuolit. Ostimme kahdeksan Gaston-tuolia ja haimme ne kotiin viime viikolla.



Tuolit näyttävät kevyiltä, mutta ne ovat yllättävän tukevia ja hyviä istua. Ne ovat myös kauniita ja sopivat tammipöydän kanssa. Nämä taitavat myös olla ensimmäiset uudet keittiön tuolit mitä meille on koskaan hankittu, tähän asti olemme istuneet minun 1900-luvun alussa syntyneen isoäitini jäämistöstä tuoduilla tuoleilla. Pidän niistä edelleen kovasti, mutta tästä lähtien ne saavat palvella vanhan talon käyttäjiä.

Meillä piti nyt viikonloppuna olla oman väen pikkujoulut. Suunnittelimme niitä viikkokausia, toisin sanoen sovittelimme kalentereitamme, harrastuksia ja työvuoroja, jotta kaikki 12 pääsisivät paikalle. Sitten minä tulin kipeäksi ja kekkerit piti peruuttaa. Seuraava kaikille mahdollinen viikonloppu on ehkä tammikuussa.

Tänään olen vain niistänyt, ommellut tilkkupeittoa ja jännittänyt sitä, loppuuko postilakko. Näköjään ei lopu. Toivottavasti siellä on sentään joku todellinen asia ratkaisematta ettei kyse ole vain siitä, että ei pystytä sopimaan. Niitäkin ihmisiä kun on jotka jatkavat ja jatkavat jankuttamista vielä sittenkin, kun kaikki muut ovat jo lähteneet kotiin.


maanantai 18. marraskuuta 2019

Päätin innostua ja innostuin


Teen meille uutta sängynpeittoa. Muutamien viime viikkojen aikana olen istunut kaikki illat kodinhoitohuoneen ompelupaikalla, leikannut ja ommellut.

Ajattelin uuden peiton tekemistä pitkän aikaa, mutta en tuntenut mitään intoa tarttua asiaan. Sitten päätin innostua ja etsin houkuttelevia tilkkutyöblogeja ja lainasin kirjastosta aihetta käsitteleviä kirjoja. Se auttoi. On paljon hauskempaa tehdä jotain innostuneena kuin pelkästään päättäväisenä.

Tähän mennessä yksittäiset palaset näyttävät vähän siltä ja tältä, mutta uskon, että kun peitto on valmis, kokonaisuus on hyvä. Ja vaikka ei olisi niin olen sitten kuitenkin tehnyt yhden peiton joten yhtä hyvin voin tehdä ja teenkin toisen, paremman. Haluaisin olla huippuhyvä tilkkutyöläinen.

Täällä Laitilassa ei enää ole kangaskauppaa. Lähin on Uudessakaupungissa. Omaan peittooni olen ostanut kankaat loimaalaisesta Kangas-Peikosta, jossa on tosi hyvät valikoimat ollakseen pienen maaseutukaupungin kangaskauppa. Loimaalle kannattaa muutenkin lähteä kangasostoksille, sillä vanhalla rautatieasemalla on Kangaskapinan myymälä ja keskustassa mukava sisustuskauppa Ribbon, jossa kannattaa aina pistäytyä jos sille suunnalle on asiaa.

On meillä Laitilassakin palveluja, mutta sitä kangaskauppaa nyt vain ei ole kun viimeisin yrittäjä sai tarpeekseen ja meni tehtaaseen töihin.

Peitto ei taida ehtiä vielä jouluksi. Ei haittaa.

Juuri äsken soitettiin huonekalukaupasta: ostimme uudet keittiön tuolit ja kun niitä ei alkanut kuulua, soitin aamulla perään. Tällä viikolla kuulemma saadaan.

Vai sotkeeko postilakko tuolien matkan? Jos rahti lakkaa kulkemasta, se tarkoittaa ihan varmasti myös niitä tuoleja. Sekään ei haittaa yhtään, sillä kaikki sympatiani ovat postin työntekijöiden puolella.


 

tiistai 5. marraskuuta 2019

Työtapaturma

Kuva: Mari Starck/Hike´n Joy


Kuvassa on onnellinen retkeilijä, mutta oikeasti olen juuri nyt enemmän vaivojen runtelema mummo. Jouduin nimittäin työtapaturmaan ja niinkin erikoisessa paikassa kuin omassa työtuolissani: kumarruin vauhdilla ottamaan kameraa vieressäni lattialla olleesta kameralaukusta ja onnistuin jotenkin runnomaan kylkiluuni tuolin käsinojaan. Se ei ole poikki, se luu, mutta ehkä vähän murtunut.

Kaikkea sitä.

Kirjoitin äsken ainakin kolme tuntia yhtä pikku juttua, johon normaalisti menee kolme varttia korkeintaan. Nyt aikaa kului, sillä opettelin samalla käyttämään uutta toimitusjärjestelmää. Se on yhden tilaajani käyttämä järjestelmä ja minun oli nyt aika opetella se. En ole koskaan hihkunut ilosta kun eteeni työnnetään jotain vähääkään teknistä, mutta aina olen niistä kumminkin selvinnyt. Niin nytkin. Enkä tietenkään haluaisi palata siihen aikaan, kun juttuja kirjoitettiin raskailla kirjoituskoneilla ja virheet korjattiin korjauslakalla. Huh, puistattaa ajatuskin.

Meillä oli muuten lopputarkastus talossa. Tai joku sen tapainen, sillä ei täällä kukaan ollut tarkastamassa mutta korjaamassa käytiin kun ensin kerroimme mitä korjataan. Ulko-oven edestä puuttunut lista on nyt paikoillaan ja kuistin ratkenneet saumat korjattu.

Nuohooja tulee huomenna ja sitten uuden talon piippu nuohotaan ensimmäisen kerran. Maanrakennusurakoitsija tulee -ehkä - ensi viikolla.



torstai 17. lokakuuta 2019

Kohti unelmaelämää


Kun kaupungissa asuva ihminen haaveilee maalle muuttamisesta, haaveeseen sisältyy toive paremmasta elämästä. Ei minulla ole tästä mitään tutkimustietoa, mutta uskallan silti näin sanoa.

Mitä se parempi, toisenlainen elämä sitten on? Kun halutaan maaseudulle, sen voi kuvitella sisältävän toiveen rauhasta, puhtaammasta ilmasta ja jostain luonnonläheisestä puuhastelusta, joka tekee elämästä mukavampaa kuin siellä kaupungissa.

Minäpä kerron nyt jotain. Se parempi, luonnonläheisempi ja mukavampi elämä ei tule itsestään, ei edes maalla. Sen eteen täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain siirtää itsensä ja huonekalunsa uuteen paikkaan. Täytyy opetella uusia taitoja, etsiytyä uusiin seuroihin, pakottaa itsensä kiinnostumaan uusista asioista, jotka edistävät pyrkimystä kohti sitä elämäntapaa, josta on haaveillut ja jonka eteen on jo nähty se vaiva ja rahanmeno, mikä esimerkiksi omakotitalon hommaamisesta on.

Uusia taitoja voi opetella vaikka youtube-videoilta (tiedän yhden, joka opetteli niiden avulla rakentamaan talon) mutta uusiin seuroihin etsiytyminen vaatii jo vähän rohkeutta. Ennakkoluulottomuuskaan ei ole pahitteeksi, sillä uudella asuinpaikkakunnalla ihmiset ovat varmasti ainakin vähän erilaisia kuin siellä vanhassa.

Itse olen yrittänyt tämän ensimmäisen maalla asutun vuoden aikana toteuttaa kymmeniä vuosia haudotun haaveen retkeilystä. Ensin ehdotin paikalliselle kansalaisopistolle retkeilyn alkeiskurssin järjestämistä ja sitten, kun se järjestettiin, osallistuin sille. Keväällä jo kerroinkin miten harjoittelimme tulen tekoa koulun pihalla.

Kurssi jatkui nyt syksyllä; kuva on päätösretkeltä Kurjenrahkan kansallispuistosta.

Olen tietysti aikaisemmassa elämässä, siellä kaupungissa asuessa, käynyt metsässä, kävellyt elämässäni tuhansia kilometrejä ja osallistunut pariin ratsastusvaellukseen. En silti osannut mitään retkeilytaitoja, osasin vain mennä muiden mukana. En vieläkään osaa paljon, mutta olen sentään harjoitellut suunnistusta (en löytänyt rasteja, mutta hukkasin silmälasini metsään), tehnyt ruokaa omalla risukeittimellä ja rohjennut nukkua yhden yön taivasalla riippumatossa. Se on sentään jotain, se on alku.

Se, miten paljon alku vai rohkenisinko jopa sanoa lupaava alku saa jatkoa, on kiinni vain minusta itsestäni. 

Totta kyllä sekin on, että käyn jo seitsemättäkymmentä. Totta sekin, että siellä suunnistusreissulla tuli sanottua yhtä ja toista ei tuu hevonpaskaa puolisokeitten ämmien suunnistuksista ja että kameralaukun kymmeniä vuosia jatkuneesta kantamisesta piinatut olkapääni eivät enää kestäisi täyteen pakatun rinkan kantamista.

Silti. Tehdään se, mikä on mahdollista ja nautitaan siitä.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Ei mikään turha kapistus


Tässä vähän hämyisessä kuvassa on uusi terassilaatikko, jonka mies teki. On muuten aika hieno.

Terassilaatikolle voi keksiä kaikenlaista käyttöä. Sinne voi tietenkin säilöä tavaroita tai sitten siellä voi säilyttää joulukinkkua. Sen päällä voi myös istua, joten mikään turha kapistus se ei ole.

Tänään minulla oli melkein vapaapäivä. Kirjoitin aamulla kaksi juttua ja sain ne valmiiksi jo ennen yhtätoista. Lopun päivää siivoilin ulkona ja sisällä. Tyhjensin pakkasen tuhoamia kesäkukkapurkkeja,  pesin ne kaivolla ja vein aittaan talvisäilöön. Heitin pois kaksi huonoksi havaittua kynnysmattoa ja harjasin terasseilta hiekat pois. 

Sisällä otin työn alle kodinhoitohuoneen kaapit. Laitoin niihin muutossa tavaroita, mutta mitään järjestystä niissä ei ollut. Nyt on vähän paremmin ja vähän siistimpää myös. 

Lähetin taas Sievi-talolle sähköpostia. Me kun olemme asuneet tässä jo yli vuoden, olisi aika pitää vuositarkastus. Olen nyt kysynyt asiaa ainakin kolme kertaa, mutta mitään ei ole tapahtunut. Sähköposteihini kyllä vastataan, nopeasti ja iloisesti. "Hei, Pirjo!"

Mikäs siinä, on se Pirjokin nimi vaikka ei olekaan minun.

Suljin tänään myös airbnb-kalenterini ja laitoin vanhan talon talviunille. Seuraavat vieraat saavat tulla ensi keväänä.

Maanrakennusurakoitsija lupasi tulla tällä viikolla. Voi olla, että saamme pihan (johonkin) kuntoon ennen lumen tuloa. Saisimmepa. 

lauantai 21. syyskuuta 2019

Mitä omakotitalossa asuminen maksaa


Olemme asuneet kuvassa näkyvässä harmaassa talossa vuoden. Punainen talo on myös meidän, mutta siinä ei asu kukaan. Punaisessa talossa pidetään talvella peruslämpöä sähköpattereilla.

Harmaa talo lämpiää vesikiertoisella lattialämmityksellä. Se saa voimansa pääasiassa puista, joita poltetaan takassa.

Harmaa talo on 156-neliöinen, punainen vähän pienempi.

Vuoden aikana näiden kahden talon ylläpitoon on mennyt rahaa seuraavasti:

- sähkö 2165.78€
- jätehuolto 183.04€
- vakuutukset 1520.25€
- kiinteistövero 497.08€

kaikki yhteensä 4366.15€ eli 363.84€ / kk.

Laskin kiinteistöveron viime vuonna maksetun veron mukaan. Tänä vuonna vero on noussut siten, että  se on vuodessa 625.48€. Vakuutusmaksuissa ovat mukana myös autovakuutukset kun en viitsinyt kaivaa vakuutuskirjoja eritelläkseni ne pois. Nuohousmaksua ei sisälly laskelmiin kun nuohooja ei ole vielä käynyt.

Vastaus usein esitettyyn kysymykseen :"Mitä omakotitalossa asuminen maksaa" on siis meidän osaltamme, että se maksaa reilut kolme ja puoli sataa euroa kuussa.

Tämä ei tietenkään ole koko totuus. Omakotiasuja tarvitsee kaikenmoista rekvisiittaa koko ajan: ruohonleikkureita, multaa, maalia, ruuveja, nauloja ja vaikka mitä. Kolmella ja puolella sadalla selviää vain siinä tapauksessa, ettei koskaan tee yhtään mitään.



Tulevaisuudessa meidän sähkölaskumme on uskoakseni vähän pienempi, sillä katolla jo olevat aurinkopaneelit kytketään pian ja aurinkosähköä ehkä hankitaan vielä lisääkin.

En pidä tätä kalliina, kalliimmaksi meille tuli pitää kahta puutaloasuntoa Turun Portsassa kuin kahta omakotitaloa täällä korven syrjässä.

Valitettavasti en pysty tarkalleen kertomaan, mikä sähkölaskussa on uuden ja mikä vanhan talon osuutta. Luulen, että uuden talon osuus on reilun satasen ja loppu menee sitten talvella tuon vanhan ja vetoisen talon peruslämmittämiseen.