Siivoushommissa

Välipäivinä rakennuksella tapahtui niin paljon, että ovet ja ikkunat ovat nyt paikoillaan, samoin villat.

Kävimme tänään siivoamassa ja jatkamme huomenna. Nyt vasta oikein tajuan, mitä rakennussiivoaminen tarkoittaa; se ei ole mitään kevyttä purujen harjaamista, vaan raskasta ja ikävää työtä niin varpaat kuin heti märät käsineetkin jäässä. Tässä on taas yksi asia, jonka miettimistä ei kannata (ei olisi kannattanut) sivuuttaa kun talon hankkimista suunnitellaan. Kuka siivoaa, koska, millä ajalla ja voimilla?

Mutta kuistiin olen edelleen tyytyväinen! Voi, miten olenkaan.

Kuvissa kuisti ulkoa ja sisältä. Kuistin ulko-oven paikkaa mietittiin ja suunniteltiin kaikille kolmelle sivulle, mutta eiköhän se ole paras juuri tuossa, missä on. Nyt tuohon ikkunattomalle seinälle jää mainio tila naulakolle tai vaatetangolle ja kengille.

Tätä kuistia ei olisi - olen sanonut tämän ennenkin - jos me emme olisi käyneet talonäyttelyssä katsomassa Sievin Pihlajaa, johon kuisti oli tehty. Käykää siis näyttelyissä te, jotka vasta mietitte talon hankkimista. Tulkaa meillekin sitten, kun pidämme näyttelyn joskus kevään taittuessa kesäksi.

Muuten talomme näyttää nyt tältä:

 edestä

    ja takaa.

Välipäivien timpuriryhmä oli eri kuin se, joka pystytti seinät. Lisäksi käsitin, että tästä tulee taas jatkamaan joku uusi joukkue. Ei siinä mitään, jos kaikki ovat ammattilaisia, vaikka tietysti tiedon kulku on aina vaarassa kun ihmisiä on paljon.

Sisäpuolelta talo näyttää valtavan suurelta nyt, kun ikkunoista tulee valoa. Tässä vaiheessa on vaikea hahmottaa, kuinka isoja tai pieniä huoneet lopulta ovat ja mitä niihin oikein mahtuu. Välillä jo haaveilin, että saisin omaan työhuoneeseeni ison sähköpöydän ja kookkaan arkistokaapin lisäksi myös soutulaitteen, mutta kun kävin katsomassa kuntoiluvehkekaupassa, tulin toisiin ajatuksiin. Voi olla, että saisin soudella puoleksi eteisen puolella.

Väriä pitää olla

Peltikattomiehet ilmestyivät työmaalle eilen ja tänään puolen päivän aikaan talo näytti tältä:

Katto on nyt hyvässä mallissa. Työmaapäällikön mukaan kirvesmiehet tulevat jatkamaan omaa työtään joulun välipäivinä. Tarkoitus on saada ovet ja ikkunat paikoilleen.

Mekin saimme tänään jotain aikaiseksi: teimme sisustusvalinnat. Oulaisten Värisilmän esitelaatikko tuotiin jo ties kuinka kauan sitten, mutta valintalomakkeen täyttäminen sujui meiltä vasta tänään. Ei sillä, ettenkö olisi ajatellut asiaa ja tehnytkin sen eteen jotain, mutta lopullisten valintojen tekeminen oli hankalaa.

Värit ovat minulle tosi tärkeitä, enkä mitenkään haluaisi asua täysin valkoisessa tai edes mustavalkoisessa kodissa. Nyt meille ei tule valkoisia seiniä muualle kuin vessoihin ja pesuhuoneeseen. Eteinen tapetoidaan Sandbergin vaaleankeltaisella Henry-tapetilla, jossa on mansikanlehtiä ja vähän harmaata ja luonnonvalkoista. Muualle ei tule tapettia.

Keittiön ja olohuoneen seinät maalataan vaaleankeltaisiksi. Muualle tulee vihreää, syvän ruskeaa, jotain harmahtavaa sävyä jonka nimi taisi olla "Riisi" ja vielä sinistä.

Lopputulos voi olla ihan kauhea, mutta ainahan kaiken saa maalattua uudestaan.

Tapetti ei ole vakiomallistosta, joten siitä tulee lisähintaa varmaan noin 60 euroa per rulla. Värien pitäisi kuulua hintaan. Myös laatat valitsimme vakiomallistosta, jossa ei totisesti väreillä leikitä. Valittavana oli vain mustaa, ruskeaa, harmaata ja vähän valkoista. Sieltä sitten.

Lattiaan tulee tammilankkua muistuttava laminaatti, sävy Nature.

Nyt sitten vain hyvää joulua kaikille rakentajille ja rakentamisesta haaveileville! Omat jouluvalmisteluni ovat tähän asti olleet kovin vähäisiä, ihan jokanaisen perusjuttuja: irrotin keittiön kaapeista ovenkahvat, jotta sain putsattua kunnolla niiden alta. 

Mitään ei tapahdu

Toista viikkoa on mennyt eikä rakennuksella ole tapahtunut mitään. Tai on sen verran, että mies on tehnyt joka päivä lumitöitä, mutta rakennustyö ei ole edistynyt.

Odotamme peltikaton tekijöitä. Heidän oli ymmärtääkseni määrä tulla viimeistään tällä viikolla. Ymmärrän kyllä, jos peltikaton tekeminen ei kiinnosta, kun alkuviikosta tuli reippaasti lunta, mutta olisi hauska tietää, missä mennään.

Uuden porakaivomme vesi käytiin tutkimassa muutama viikko sitten ja tänään saimme tulokset. Muuten hyvää, mutta rautaa ja mangaania on reippaasti yli suositusten. On hankittava suodatin, mutta siihen olimme jo varautuneet. Myös naapureilla on paljon rautaa porakaivovedessä.

Joulu tulee, mutta minulla ei ole mitään intoa tehdä jouluvalmisteluja. Olen koko ajan kuin jalka ovenraossa, jo lähtemässä vanhasta pois.

Se alkaa jo näyttää talolta

Näköjään on (yhä) niin, että kun Pohjanmaan miehet lähtevät asialle, syntyy tulosta.

Talomme näyttää nyt tältä, alkoi näyttää juuri ennen itsenäisyyspäivää.

Ensi viikolla peltikattomiesten pitäisi tulla. Katon tekemiseen ei kuulemma mene kuin muutama tunti. Kumma juttu; kun meille Portsaan tehtiin muutama vuosi sitten uusi peltikatto, miehet viipyivät monta viikkoa eikä sittenkään tullut kunnollista.

Takka-asiammekin selvisi viimein. Meillä oli nimittäin puhetta Sievi-talon kanssa, että aikomamme vesikiertoinen takka voisi ehkä tulla heidän kauttaan. Nyt kuitenkin selvisi, että on parempi, kun tilaamme takan itse ja nyt se on tehty. Mies kävi tilaamassa Tulikiven takan ja on sopinut jo muurarin kanssa asennuksesta noin suunnilleen. Muurari tai takkamestari, kuten nimike kuuluu, on sama mies joka muurasi vanhaan taloomme uuden takan muutama vuosi sitten. Silloin työ kävi tosi sutjakasti joten voimme varmasti nytkin olla levollisia sen suhteen.

Vesikiertoinen takka tulee huolehtimaan myös lattialämmityksestä. Lisäksi siinä on leivinuuni. Toivon kovasti, että uuni toimii hyvin sillä teen usein ruokaa uunissa. Mikä sen helpompaa kuin pistää ainekset pataan ja työntää uuniin hautumaan.

Ikkunat ja ovet ovat tulleet. Myös talon avaimet tulivat postissa. Pitää nyt varoa ottamasta avainta käteen, se voitaisiin tulkita niin, että toimitus on valmis.

Olisipa se aika painajainen, se, että meidän pitäisi tehdä talo tästä asti valmiiksi.

Taloon tarvitaan myös huonekalut

Olin tänään huonekalukaupoissa. En vielä kaupoilla kuitenkaan.

Talo pitää kalustaa eikä sitä taatusti kalusteta niillä kaluilla, mitä meillä on kaupungissa. Tai otetaan sieltä kirjahylly ja yksi pieni pöytä ja ehkä sentään keinutuoli - keinutuoli pitää kotona olla - mutta muu saa jäädä.

Muistan, kun olin nuori ja muutin pieneen yksiöön ja uhosin äidilleni, joka tarjosi jotain vanhaa huonekalua, etten taatusti ota kenenkään vanhoja tavaroita vaan haluan ihan omat ja sellaiset, jotka olen itse valinnut.

Siinä kävi sitten niin, että otin lopulta kiltisti äidin tarjoaman vanhan keittiönpöydän ja kun yksiössä muuten oli jo isoäitini vanha sänky, ei sinne muuta sopinutkaan. Yhä vielä meillä on äidin peruja oleva pöytä keittiössä ja isoäidin tuolit. Sohva on sentään itse ostettu, mutta sillä on ikää parikymmentä vuotta ja kissakin on sitä osaltaan muotoillut. Joten NYT on aika hankkia ne omat.

Vaan on se vaikeaa. Kävelin pää pyörällä muutaman huonekaluhallin läpi ja ajattelin, että mitä tästä mahtaa tulla?

Kaksi keittiönpöytäehdokasta jäi mieleen.

 
Ylimmäinen on Ikeasta ja tuo toinen Stemmasta.

Vaikka muutamme uuteen taloomme kahdestaan, tarvitsemme silti ison ruokapöydän. Meidän perhekuntaamme kuuluu jo 12 jäsentä ja vaikka voi olla, että me emme juuri koskaan ole koolla yhtä aikaa, on sen koskaan varalta kuitenkin oltava iso pöytä. Olisihan se hauskaa, jos edes joskus.

En mielestäni ole liian aikaisin liikkeellä huonekaluasiassa. Pelkään, että sorrumme hätäratkaisuihin jotka kaduttavat, mutta joista ei voi luopua kun ne kerran on hankittu.

Kumpi noista nyt olisi parempi? Ikea-pöytää puoltaa se, että se on kymmenen senttiä leveämpi.

Kattoristikot paikoillaan

Rakennus edistyy semmoista vauhtia, etten pysy kameran kanssa perässä. Nämä kuvat ovat jo vanhoja, kaksi ylimmäistä on otettu eilen ja alin tänään aamupäivällä kun olin lähdössä töihin.

Nyt illalla talossa ovat jo kattoristikot paikoillaan ja aluskatetta laitetaan. Ruduksen miehet tulevat tekemään peltikaton mutta koska, sitä en tiedä.

Vastaava mestari kävi aamupäivällä ja totesi saman minkä itsekin olemme nähneet: tuntuu olevan ammattimiehiä asialla.

Talo alkaa hahmottua

Nyt täällä tapahtuu. Eilen tänne tuli Kannuksesta kaksi Sievitalon miestä ja nyt talo alkaa jo hahmottua. Tänä aamuna tuo reipas kaksikko tuli töihin seitsemän jälkeen ja nyt, kun kello lähestyy iltakahdeksaa, he ovat edelleen töissä.

Vielä tänään en voi laittaa kuvaa työmaasta, en ole saanut otettua. Nythän on pimeää melkein aina ja tänään on myös satanut suurimman osan päivästä.

Laitetaan sen sijaan kuva vaikka näistä. Syyskukat keittiön ikkunalla.

Katselimme miehen kanssa rakennustöitä tuosta ikkunasta ja olimme kerrankin yhtä mieltä jostain: mikä onni, ettei päähämme missään vaiheessa pälkähtänyt rakentaa itse, ei edes osaa talosta.

Ainoa, minkä aiomme tehdä itse, on tapetointi ja sekin vain sen takia, etten usko löytäväni sopivaa tapettia siitä valikoimasta, mitä meille tarjotaan. Tosin en ole vielä koko valikoimaa edes nähnyt.

Vähän minua säälittää, kun nuo rakennusmiehet joutuvat työskentelemään marraskuun ikävissä keleissä, joissa minä itse en pystyisi tekemään mitään järkevää. Olin tänään jutunteossa erään mieskuoron keikalla ja kauhistuin jo sitä, että kuoro esiintyi ulkona. Ulkona!

Palelen herkästi, vihaan sitä ja sen takia kuvittelen, että kaikki muutkin palelevat. Kävin aamupäivällä rakennustyömaalla vähän säälimässä rakennusmiehiä mutta he vakuuttivat, etteivät tarvitse sääliä, ovat kuulemma tottuneet ja pärjäävät oikein hyvin.

Nyt tuntuu hyvältä. 

Se viimeinen vaihtoehto

- Jos ne timpurit tulis tänään, sanoin aamulla, niin ne ei kyllä vois tehdä mitään.

Maa oli aamuyön aikana muuttunut valkoiseksi ja tuuli niin lujaa, että lipputanko painui kaarelle.

- Oi voi, sanoi mies, ne vois tehdä paljonkin. Ne vois tehdä lumiukkoja. Ei täällä kyllä mitään rakentamaan pysty.

Timpurit eivät tulleet tänään, tuskin huomennakaan. Heidän piti tulla maanantaina, mutta on sattunut joku vastoinkäyminen emmekä tiedä, koska ja ketkä tänne ovat tulossa. Työmaapäällikkö soitti asiasta edellispäivänä ja lupasi pitää meidät ajan tasalla. Nyt on torstai.

Jotain sentään tulee. Tänään tontille kipattiin valtaisa kuorma villaa. Kattopellitkin on tuotu. Kaikkea alkaa olla niin, että niistä nyt uskoakseni saisi jo jonkunmoisen talon koppuloitua.

Meillä ei ole kiire, mutta talvi on ikävän näköinen. Toivottavasti kaikki tontillamme oleva tavara pysyy käyttökelpoisena.

Tärkeintä on kuitenkin se, että timpurit - keitä sitten ovatkaan - osaavat asiansa. Se on ihan ehdottoman tärkeää.

Teen paljon töitä erilaisten yritysten kanssa ja joka puolelta kuuluu nyt sama valitus: osaavista tekijöistä on pula. Viimeksi tänään eräs yrittäjä valitti ihan huutavaa pulaa. Pahin pula kuuluu olevan rakennusalan yrityksissä. Näinkö se näkyy myös meillä?

Miten minulla pyörii nyt päässä muistikuvia jostain kaukaa lapsuudesta? Muistelen  muuatta Juoppo-Rauskia, paikkakunnalla tunnettua maalaria. Rauskilla oli polkupyörä ja valkoiset haalarit ja jos hän ei ollut juovuksissa, hän oli kuuleman mukaan melko tolkullinen ammattimies. Rauski tosin oli juovuksissa lähes aina.

Tolkullisten ammattimiesten sarjassa Juoppo-Rauski oli se viimeinen vaihtoehto.

Juoppo-Rauski lie ollut manan majoilla jo hyvän aikaa. Hyvä niin, sillä minä olen joka tapauksessa luottavainen ja uskon, että kaikki menee hyvin. Vain kaikkein pahimmissa skenaarioissani, vain ihan hetkittäin, Rauski taluttaa polkupyöräänsä meidän pientä metsätietämme pitkin, pistää sen nojalleen suulin nurkalle ja ilmoittautuu töihin.

Maallako muka halvempaa?

Maalla asumiseen liitetään sellaisia määreitä kuin yksinkertaisuus ja halvemmat kustannukset. Yksinkertainen pitääkin olla jos tosissaan kuvittelee, että maalla asuminen olisi jotenkin halvempaa kuin kaupungissa. Siihen ajatusloukkuun ei missään tapauksessa pidä langeta.

Esimerkiksi auto. Perheessä on oltava kaksi autoa. Kaupungissakin monissa perheissä on kaksi autoa, mutta ehkä enemmän helppouden ja näyttämisenkin takia kuin pakosta. Maalla ei vaan mistään tule mitään, jos autoa ei ole.

Meidän tuleva vakituinen kotimme on noin kymmenen kilometrin päässä Laitilan keskustasta. Jo kauppa-asioiden takia pitää olla auto, sillä kumpikaan meistä ei ole koskaan osoittanut siinä määrin reippautta, että olisi aihetta kuvitella meitä pyörän selkään kauppakassien kanssa. Autolla mennään.

Toinen juttu on minun työni, jonka tekeminen on täysin mahdotonta ilman autoa. Mies on toisinaan puhunut, että kun me muutamme tänne, voisimme luopua toisesta autosta, mutta siihen minä pistän ehdottoman ein. Minä en rupea riitelemään autovuoroista.

Kaksi autoa on siis oltava. Kuoppaisilla teillä hytkyttely ja ryskiminen ei tee autoille hyvää ja niinpä olen tässä viikon sisällä pulittanut jo lähes tuhat euroa autokorjaamolle. Omasta autostani esimerkiksi pamahti vetoakseli poikki.

Asumisen kustannuksista emme vielä tiedä lopullista totuutta. Sen kumminkin tiedän, että kaupunkiasuntomme yhtiövastike on 150 euroa ja asunnon sähkölasku pyöreästi satasen kuussa. Yhteensä siis 250 euroa ja siinä on kaikki. Kuka veikkaa, että pääsemme täällä maalla halvemmalla, vaikka kuinka viritämme aurinkokerääjiä ja lykimme puita uuniin?

Entä mahdollisuus omavaraisuuteen ruoan suhteen? Maata meillä kyllä on, olisipa vielä maanviljelijä. Minä ehkä elättelin jotain viljelyhaaveita vielä silloin, kun en ollut yrittänyt toteuttaa niitä käytännössä. Nyt tiedän kokemuksesta, että ne muutamat muodottomat ja kapiset porkkanat joita onnistun kasvattamaan, eivät paljon talouttamme kohenna ja että emännän paras ystävä on K-Market.

Niin että miksi sitten? Pitääkö sinne maalle ängetä jos noin kamalaa on?

Ei kun sitä minä vaan, että kun haaveilette maalaiselämästä, pitäkää järki kädessä. Ikävä se sitten on havahtua, kun paluuta ei enää ole.

Talomme näyttää tältä

Tässä on luonnospiirustus tulevasta kodistamme. Olisin voinut tämän tietysti aikaisemminkin laittaa, onhan tämä ollut valmiina jo kauan.

Malli on Sievitalon Pihlaja 156 ja sitä voi katsoa myös täältä. Meidän taloamme on muutettu alkuperäisestä mallista jonkun verran, kattolyhty on keittiön puolella ja talon päätyyn on lisätty kuisti.

Sisäpuolella on tehty vain pieniä muutoksia, lähinnä se, että vaatehuoneen vieressä ollut pukeutumistila poistettiin ja näin vaatehuoneesta saatiin isompi. Me kun asumme taloa enimmäkseen kahden, emme tarvitse erillistä pukuhuonetta.

Olen nyt jo tosi tyytyväinen siihen, että otimme tuon kuistin. En olisi huomannut koko asiaa, ellemme olisi käyneet katsomassa muuatta valmista Pihlajaa, jossa tuollainen kuisti oli. Alkuperäisessä mallissa kuistin paikalla on pieni, avoin terassi, jolla ei oikeastaan tee mitään. Nyt uskon, että päätykuistista tulee meidän tosiasiallinen sisäänkäyntimme ja kuistille on hyvä jättää saappaat ja takit, nuo välttämättömät ja aina vähän kuraiset kapistukset. Lattialämmityksellä varustettu kuisti on jo ajatuksena mukava.

Maansiirtotyöt tulivat tänään valmiiksi. Maanrakentajille ja erityisesti kaivinkonekuskille on annettava täysi kymppi työstä, nuori mies oli tosi ahkera. Keväällä täytyy vielä tehdä maisemointityötä, mutta perusasiat on nyt tehty.

Miten rakennuttajan henkinen kantti kestää?

Minulla olisi nyt ehdotus. Ehdotan, että talokauppiaat ottavat kuisti-,  terassi- ja autotallimoduulien lisäksi valikoimaansa "Rakennuttajan henkinen valmennus" -osion. Se voisi sisältää muutoskonsultin tai psykologin pitämän muutaman tunnin session jonka kuluessa asiakas pääsisi käsittelemään edessä olevia kokemuksia ja niiden mahdollisesti herättämiä tunteita.

Ei sellaista kukaan raaskisi ostaa, mutta tarpeen olisi. Huomaan sen nyt ja ihmettelen miten minä, aikuinen ihminen, olen lähtenyt täysin valmistautumattomana koitokseen, joka sentään on suurin hankkeeni ikinä.

Perustelen tämän sillä, että tavallisen ihmisen tavalliset ostokset ovat yleensä pieniä. Suuria ostoksia tässä tasapaksussa elämässä edustaa joku kolme ruokakassillista ennen joulua. Jos tähän lisätään vielä vessapaperisäkki, puhutaan jo ihan valtaisista ostoksista.

Ja mitä nyt tapahtuu?

Rekka-autot (en tiedä, ovatko ne virallisesti rekkoja, mutta muuta nimeä en keksi) toisensa jälkeen tulevat tänne ja purkavat suuret kuormansa ja minä ajattelen, että mitä ihmettä nyt tapahtuu, olenko minä todella saanut tämän aikaan ja onko minulta mennyt järki? Minulta ja meiltä, kaksihan meitä tässä sentään on.
Niin, että kun aina ennen ollaan säästetty ja ostettu se halvempi joku ja sitäkin vain vähän, niin nyt - ei kun rekkakuormallisia tavaraa, sadoillatuhansilla euroilla.

Taivas varjele.

Tältä se tuntuu. Ja tämän takia talon hankkimista suunnittelevien noviisien on syytä pohtia myös henkisen eikä vain taloudellisen kanttinsa kestoa. Henkinen puoli ei ole koetuksella vain mahdollisen rakennusaikaisen fyysisen rasituksen vuoksi vaan myös siksi, että sitten kun alkaa tapahtua, tapahtuu äkkiä ja isosti.

Ja kuten kuvasta näkyy, talotoimitus tapahtui tänään kuten puhe oli. Työmaapäällikkö oli käymässä ja totesi perustukset ja täytöt ja kaiken ihan hyviksi, nekin siis tulivat ajoissa kuntoon. Maanantaina kai tulevat timpurit ja aloittavat työn.

Tytär tosin arveli, ettei mitään timpureita ole tulossa, vaan jossain noiden pakettien uumenissa on kokoamisohjeet, samalla tavalla kuin Ikea-huonekaluissa. Pitääkin katsoa, löytyykö Raksa-järjestelmän "Yleiset ohjeet"-kohdasta joku maininta, jota en ole huomannut.

Aloituskokous pidetty

Ahkera kaivinkonemies on saanut paljon aikaan ja nyt, kun talotoimitus on tulossa ylihuomenna, perustuksista puuttuu enää yksi sisäpuolen täyttökerros.

Aloituskokous pidettiin tänään. Sievitalon työmaapäällikkö ja vastaava mestarimme olivat täällä meidän ja maanrakennusmiesten lisäksi. En ollut itse kuuntelemassa, mitä työmaalla puhuttiin, mutta ilmeisesti kaikki meni protokollan mukaan.

Eilen tänne ilmestyi iso postiauto ja jätti lavallisen tavaraa, muun muassa kattolyhtyyn tulevan pienen ikkunan, nauloja ja peitteitä tavaroiden suojaamiseen. Emme huomanneet sanoa kuljettajalle, että pihassa pääsee isompikin auto kääntymään ja niinpä kuski lähti peruuttamalla pois. Tänne tontille johtaa kapeahko pikkutie, jota pitkin pääsee mainiosti etuperin, mutta takaperin matka päättyi ojaan. Onneksi täällä oli myös maanrakentajien iso kuorma-auto, joka kävi auttamassa pulaan joutuneen takaisin tielle.

Tänään tontilla näytti tältä:

Iltapäivällä pihaan tuotiin vielä kasa ulkoverhouslautoja.

Eilen illalla, jo pimeässä, täällä kävi joku laittamassa työmaakyltin sekä tontin laitaan että tänne johtavan tien päähän. Jos en olisi tiennyt, mitä on tekeillä, otsalampun kajo suulin nurkalla olisi voinut säikäyttää.

Aurinko paistoi tänään hetken, mutta muuten on enimmäkseen satanut. Kaikki on märkää tai vähintään kosteaa. Lämmitin illalla saunan ja vaikka saunapuut ovat peitteen alla, ne olivat niin märkiä, että pesän sytyttäminen vaati kokonaisen sanomalehden ynnä vähän sytytysnestettä. Puut kiehuivat, eivät palaneet. Lopulta sentään onnistuin ja nyt on saunottu.

Järkevä ihminen olisi ajoittanut tämän rakennuspuuhan niin, että alkuvaiheen työt olisi tehty kesällä. Se olisi ilman muuta kaikille mukavampaa.

  

Tällä viikolla se tulee

Työ perustusten ympärillä on jatkunut. Kaivinkone on taas tontilla ja nyt kuvassa näkyvä saostussäiliökin on jo kaivettu maahan ja peitelty sinne.

Nyt on sunnuntai. Talotoimitus on ensi torstaina. Sievi-talon työpäällikkö kävi viime viikolla ja vaikutti vähän huolestuneelta sen suhteen, saadaanko tontilla kaikki valmiiksi talotoimitusta varten. Olen kuitenkin luottavainen, sillä maanrakennusmiehet ovat ammattilaisia ja sanovat, että kyllä saadaan.

Rakennusmääräykset on varmasti tehty hyvää tarkoittaen, mutta niissä ei aina tunnu olevan järkeä. Vai onko olemassa järkiperusteet vaikkapa sille, että talon alle on tehtävä salaojitus siitä huolimatta, että talo rakennetaan paikalle, josta vesi valuu joka tapauksessa alaspäin? Eikö tällainen itsestäänselvyys voisi olla seikka, joka antaisi luvan poiketa määräyksistä vai onko niin, että jos poikkeamisen mahdollisuus olisi, se pian riistäytyisi mahdottomuuksiin ja sitä käytettäisiin väärin?

Siellä ne nyt joka tapauksessa ovat, niin salaojaputket kuin sadevesiputketkin. Sekä myös patolevyt ja sokkelin ulkopuolelle tulevat styroksit. Aamuksi odotetaan taas kaivinkonemiestä.

Miksi juuri Sievi-talo?

Millä perusteella talotoimittaja valitaan?

Tämä oli kysymys, sillä minä en tiedä vastausta.

Ensin tehdään päätös talon hankkimisesta. Sitten alkaa raivokas googlettaminen. Tilataan talokirjoja. Käydään talonäyttelyissä. Ollaan epätietoisia ja kahden tai useamman vaiheilla.

Lopulta talotoimittajista seuloutuu kaksi tai kolme suosikkia. Silloin on aika selata keskustelupalstoja, ihmisten kokemuksia. Niitä löytyy, hyviä ja huonoja, jokaisesta.

Mikään ei todista, että kokemukset olisivat aitoja, yhtä hyvin ne voivat olla silkkaa valhetta ja panettelua tai häikäilemätöntä omakehua.

Kaiken tämän jälkeen en enää muista, miksi me valitsimme juuri Sievi-talon. Ehkä siihen oli jokin järkisyy. Lopullinen ratkaisu tehdään kuitenkin tunteella ja siihen taas voi vaikuttaa jokin ihan pieni juttu, jota ei edes tajua. Kaunis matto talokirjan kuvassa. Jokin näkymä, joka muistuttaa mummolaa. Sopivasta kulmasta lankeava valo.

Etsikkoaikana kävimme ainakin Kastellin, Jetta-talon ja Jukka-talon talonäyttelyissä. Jetta oli pitkään ykkössuosikki ja tapasimme taloedustajan talonäyttelyissä ainakin kaksi tai kolme kertaa.  Puhuimme jopa aikeistamme hankkia talo, mutta silti edustaja ei kysynyt meiltä yhteystietoja eikä muutenkaan vaikuttanut yhtään kiinnostuneelta. Ihmettelin sitä.

Jukka-talon kanssa kävimme jo neuvotteluja talon ostamisesta, mutta hanke kaatui kovaan hintaan. Olisiko Jukka lopulta tullut yhtään kalliimmaksi kuin Sievi, on epävarmaa. Jokin siinä kumminkin hiersi, jokin muukin kuin hinta. Tunne puuttui.

Tilasin talokirjan myös Design-talolta. Heidän edustajansa oli kaikkein sinnikkäin: hän soitti muutaman kerran ja tiedusteli, missä vaiheessa aikeemme on ja mitä hän voisi tehdä asiassa. Design-talo ei ollut alussa ollenkaan listallamme, mutta jos edustaja olisi jaksanut vielä vähän aikaa, olisimme varmasti ainakin käyneet tapaamassa häntä. Edustaja ei ollut millään tavalla tyrkky eikä hyökkäävä vaan hyvin asiallinen. Meiltä vain meni aikaa tämän hankkeen aloittamisessa ja taloedustaja joko kyllästyi tai vaihtoi työpaikkaa.

En enää muista, miten löysimme Sievin, mutta sen jälkeen, kun otimme heihin yhteyttä, kaikki on sujunut hyvin. Erityinen plussa on se, että edustajia on kaksi, nainen ja mies. Sanotaan mitä sanotaan, mutta kyllä naiset ja miehet näkevät asiat vähän eri kulmista ja puhuvat joskus eri kieltä. On hyvä kun tulee ymmärretyksi.

Valinnan lopullinen onnistuminen punnitaan tietysti sitten, kun talo on valmis. Mikään, mitä olemme tähän mennessä nähneet, ei anna odottaa muuta kuin onnistunutta lopputulosta.

En luule enkä odota, etteikö matkan varrella sattuisi virheitä. Aina niitä sattuu kun ihmiset ovat asialla. Ratkaisevaa on kuitenkin se, miten virheet korjataan. Se tapa, millä se tehdään, kirjoittaa lopulta osan siitä tarinasta, josta syntyy yrityksen maine.

Luottamusta herättävät perustukset

Tulin aamulla Turusta, jossa olen potenut kipeää kättäni koko viikon. Nyt näin talomme perustukset ensimmäisen kerran. Se, että meille on tulossa talo, tuntui heti enemmän todelta. Vähän niin kuin olisi käynyt ensimmäisessä raskausultrassa ja nähnyt, että on siellä jotain muutakin kuin ilmavaivoja.

Perustukset näyttävät erinomaisen luotettavilta. Tällä tontilla asialla on erityistä merkitystä, sillä vanhan talomme perustukset ovat tuottaneet murheita koko ajan. Isoille kiville rakennetun vanhan talomme alta perustus oli osittain hajonnut jo silloin, kun ostimme talon. Jos ostaminen olisi ollut yksin miehen päätettävissä, joku toinen olisi saanut roudan irrottamat, valtavat kivet murheekseen. Minä en tainnut edes huomata koko asiaa, olin kahden soman kuistin lumoissa ja valmis tekemään heti kaupat.

Perustuksia on yritetty korjata. Täällä on ollut isompaa ja pienempää konetta ja kaikenlaisia virityksiä, mutta pysyvää ratkaisua ei ole löytynyt. Lopulta paikoiltaan siirtyneet kivet otettiin pois ja tilalle valettiin betonia ja ladottiin lecaharkkoja. Lopputulos on pysynyt paikoillaan, mutta ei se mikään kaunis ole.

Teimme vähän putkitöitä uusien perustusten sisäpuolella. Sitten minä vain ihailin tätä kaunista laatikkoa ja mittailin tulevien huoneitten paikkoja. Mikä parasta, tunsin aitoa iloa siitä, että tässä on meidän tuleva kotimme.

Kumma juttu. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja pitänyt kaikesta vanhasta. Nyt tuntuu mukavalta, kun tulevalla kodillamme ei ole mitään historiaa, se ei ole ollut kenenkään muun kuin meidän. Ei edes pankin.

 

Perustuksia ja paikallista joustoa

Eilen aamulla juro kuorma-autokuski toi tontille perustuksen muotit. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi nuorta miestä, jotka alkoivat asetella muotteja paikoilleen. Tälle kaikelle saattaa olla jotain täsmällisempiä ja hienompia nimityksiä, mutta tässä se, miltä se minusta näytti.

Tästä eteenpäin minulla on vain toisen käden tietoa, sillä lähdin itse Turkuun. Kävin lääkärissä näyttämässä kättäni, sain melkoisen arsenaalin lääkkeitä ja jopa viikon sairaslomaa. Tässä sitä nyt sitten ollaan, lomalla.

Tänään muottipojat olivat käyneet viimeistelemässä työnsä minkä jälkeen pihaan ajoi betoniauto. Kuvat ovat mieheni ottamia.

Hurjan näköisiä ajoneuvoja. Meidän pieni metsätiemme menee kamalaan kuntoon näitten kanssa.

Jotain perustuksen näköistä alkaa kuitenkin jo hahmottua.

Huomenna muottipoika tulee purkamaan muotteja ja tarvitsee siinä miehen avukseen. Toinen poika ei pääse, on kuulemma menossa tatuoitavaksi.

Anteeksi kuinka?

Saammeko tästä hyvästä jotain alennusta?

Myöhemmin: mies haluaa tarkentaa, ettei häntä pyydetty avuksi - ettei tule väärinkäsityksiä eikä tarpeettomasti harmia kenellekään.

Piti tämänkin sattua

Tuntuu, etten tee muuta kuin valitan enkä teekään, mutta taas on pakko. Olen jotenkin hommannut itselleni aivan he...tin kipeän oikean käden. Sormet toimivat, mutta muuten kaikki on jokseenkin mahdotonta, nukkumista myöten. Kirjoitan tätä seisaaltani.

Menen huomenna lääkäriin, vaikka tuskin saan sieltä muuta apua kuin jotain lääkkeitä, joita en tahtoisi syödä. Kunhan vain lakkaisi sattumasta, sillä juuri nyt minä olen tavattoman raskas asuinkumppani.

Huomenna tontilla pitäisi olla perustusten teko. Emme tiedä mitään varmaa, sillä vaikka Sievitalon ohjeissa lukee, että joku mestari tulee etukäteen tarkastamaan, onko perustusten alle asianmukaista tavaraa, ketään ei ole näkynyt eikä kuulunut.

Eilen ihmettelimme tulevaa keittiötämme. Se on mielestämme suunniteltu valmiiksi, mutta kalustesuunnittelija lähetti kuvia jostain toisesta keittiöstä ja halusi tietää, mitä me olemme suunnitelleet. Emme ymmärrä ja siitä varsin todennäköisesti onkin kyse, me emme vain ymmärrä. Luotan siihen, että kaikki selviää.

Joku sentään kävi: sillä aikaa, kun olin tänään töissä muuan mies oli käynyt ja ilmoittanut haluavansa ostaa Fergusonin. Ei siinä mitään, Ferguson on myytävänä, mutta ei sillä hinnalla, mitä siitä tarjottiin.

Ensi kerralla saan toivottavasti kuvan perustuksista.

Pientä juhlaa ja uusia päätöksiä

Sain valmiiksi monta vuotta työn ohessa pakertamani kandidaatintutkinnon ja sen kunniaksi vietimme pienen juhlahetken keittiön pöydän ääressä. Juhlan kruunuksi löysin jopa iskemättömän kynttilän, tosin jo vähän vääntyneen kun on raukka ollut ties missä laatikossa odottamassa vuoroaan.

Mieleni teki järjestää oikeat juhlat, mutta nyt, kun sen hetki olisi ollut, en viitsikään. Menee aikaa ja rahaa ja on vaivalloista.

Näinköhän myös mielikuvamme talon rakennusajasta ja valmiista talosta muuttuvat? Mitä kaikkea on tullut ajateltua ilman tarkempaa harkintaa?

Yhden asian taidan jo tietää. Ajatus, johon kesällä, jopa viime kesänä, oli helppo uskoa, alkaa muuttua.  Kesällä pidin täysin mahdollisena, että asumme maalla koko rakennusajan. Onhan tässä vanhassa talossa sentään asunut aikoinaan iso perhe!

Tänä aamuna talossa oli 17 astetta lämmintä, vaikka illalla pidimme uunissa tulta. Vielä ei ole edes talvi. 17 astetta on tarpeeksi, jos tekee ruumiillista työtä, mutta kaltaiselleni kirjoitustyöläiselle se on auttamatta liian vähän.

Päätimme, että lykkäämme kaupunkiasuntomme myymistä vielä muutaman kuukauden, jotta meillä on joku lämmin paikka jos maalaiselämä käy mahdottomaksi. Päätös oli tavattoman helpottava.

Tänne satoi nyt illalla ensilumi. Miten perustusten tekemiselle mahtaa käydä, jos nyt tulee oikein kylmä?   

Virhearvioita ja asiaa huusista

Aamulla mittamies kävi mittaamassa talon tarkan paikan. Olimme itse mitanneet sen 28 senttiä pieleen. Toivottavasti menetetyt sentit eivät ala harmittaa.

Haaveiden kotini on ylhäällä. Ei missään vuoristossa, mutta paikassa, josta on hyvät näköalat. Tällä tontilla tulevan talon paikka on korkein mahdollinen. Emme silti ymmärtäneet, kuinka korkea rakennuspaikasta tulee.

Talo rakennetaan tasaiselle alustalle, mutta talosta ja taloon tulee rinne. Miten se sitten käy yksiin sen ajatuksen kanssa, että uusi kotimme toimii koko loppuelämän, sitä en tiedä. Tarvitaan luovia ratkaisuja, kun yhdeksänkymppiset lähtevät kauppareissulle talven liukkailla.

Olen parina viime päivänä puuhastellut pihan syystöitä. Tyhjensin kompostit ja ilahduin, kun löysin niistä lähes valmista multaa. Kasasin talous- ja lehtikompostien sisällön yhteen kekoon ja peitin sen tänään muovilla. Keväällä siitä on mukava viedä uutta ravintoa omenapuille ja marjapensaille.

Tyhjensimme myös huusin. Meillä on uusi ja kaunis kahden pytyn ulkovessa, mutta tyhjennettävä sekin on pari kertaa vuodessa. Kaksi pyttyä on sitä varten, että kun toinen on käytössä, toinen saa maatua ja on mukavampi tyhjentää.

En ymmärrä, miten rautakauppojen myymät kompostoivat yhden pytyn vessat muka toimivat? Sellainen pytty on yhtä mittaa täynnä.

 
Tässä meillä vasta valtaistuin on eikä näköaloissakaan ole valittamista, jos tohtii jättää oven auki. Tuolla noiden molempien istuinpaikkojen alla on siis iso muovisaavi, joiden pohjissa on reikiä. Saavien alla on soralla täytetty matala allas, josta nesteet valuvat putkea pitkin imeytyskenttään. Kuivikkeena käytän joko kaupasta ostettua huussikuiviketta, kuivia koivunlehtiä tai vastaavaa. Tämä on tarkkaan mietitty systeemi, mutta ei täysin hajuton, ei varsinkaan, jos on enemmän käyttäjiä tai lämmin kesäpäivä.

Juuri nyt huussin tuoksahdukset ovat varsin kevyttä tavaraa sen lemun rinnalla, joka lepää koko kylän yllä, on nimittäin se aika, kun maatilat tyhjentävät lietesäiliönsä pelloille. Maaseudun iloihin kuuluvat myös maaseudun hajut.

Ei tämä niin leppoisaa ole, sanoo vanha valittaja

Olin kaksi yötä Turussa ja kun tulin takaisin maalle, täällä oli kylmä. Makuukamarissa oli vain 15 astetta eikä keittiössä juuri sen enempää. Ulkona on niin märkää, että - no, kyllä jokainen tietää, kuinka märkää on kun on satanut monta päivää perätysten.

Lapsena haaveilin kaupungissa asumisesta ja siitä, miten hienoa olisi kävellä pikkukengät jalassa katukäytäviä pitkin. On se kyllä ollutkin ihan hienoa ja kaupungin parhaita puolia on juuri se, että joka paikkaan voi kävellä. Täällä ei oikein voi, tai voi huvikseen, mutta mitään asiallista asiaa ei voi lähteä toimittamaan kävellen koska joka paikkaan on niin paljon matkaa.

Juuri äsken kävin kävelemässä huvikseni, mutta koska alkaa jo hämärtää, en arvannut mennä kovin pitkälle. Tässä lähistöllä pyörii susi ja vaikka en usko, että tällaisen sitkeän eukon liha sille maistuisi, on ajatus hämärässä tuijottavasta hukasta hieman epämiellyttävä.

Luin muuatta viehättävää blogia, jossa pariskunta osti vähän samanlaisen vanhan talon kuin tämä, missä juuri nyt istun ja kirjoitan. Rouva postaa kauniita kuvia ja vakuuttaa maalla asumisen ynnä downshiftaamisen ihanuutta. Hän saa sen vaikuttamaan kadehdittavan hauskalta, mutta en kadehdi kun tiedän, millaista tämä todellisuudessa on.

En ihan ymmärrä, mitä downshiftaamista eli leppoistamista se on, että vaihdetaan napin painalluksella toimivat mukavuudet vaivalloiseen vesien kanniskeluun, polttopuiden tekoon, huusissa hytisemiseen ja savuttavien hellojen sytytysyrityksiin, jos ei samalla voida karsia elämästä jotain pois, työntekoa esimerkiksi. Minun järkeni ja oman kokemuksenikin perusteella elämä tulee tuollaisella leppoistamisella monin verroin vaivalloisemmaksi.

Täällä vaan valitetaan, totta.

Rakennustyömaalla on seuraavaksi edessä jotain mittauksia. Niitä tullaan tekemään ylihuomenna. Tehtaalta tuli kuvia keittiön ja kodinhoitohuoneen kalusteista. Perustoimitukseen kuuluu vaatekaappi jokaiseen makuuhuoneeseen, mutta jätimme ne pois siitä huoneesta, josta tulee minun työhuoneeni. Samoin kävi eteisen kaapeille; taloon kuuluu isoja peilikaappeja, joista en yhtään tykkää.

Pian täytyy päättää, millaiset ovet keittiön kaappeihin otetaan sekä myös työtason väri ja materiaali. Kalustesuunnitelmat on lyötävä lukkoon marraskuun puoleen väliin mennessä. 

Alkaa tapahtua

Nyt on jo laitettava joka päivä tulet ainakin toiseen pystyuuneista ja tehtävä ruoka mielellään puuhellalla, muuten tulee vilu. Katselen huolissani puupinoja - jos ja kun ne hupenevat tähän tahtiin, meillä on vielä kovat puuhommat edessämme ennen kevättä. Eivätkä ne tietysti siihen lopu, onhan erinomaisen, tavattoman energiatehokkaan uuden talomme sydän ja polttomoottori hieno monitoimiuuni. Se lämpiää puilla.

Miten en jaksa juuri nyt innostua tästä ajatuksesta?

Rakentamisen suhteen pientä edistymistä tuntuu nyt tapahtuvan joka päivä. Käymme ainakin sähköpostikirjeenvaihtoa Sievi-talon ihmisten kanssa jos ei muuta. Nyt tiedämme, että perustusten tekijät tulevat viikolla 44 eli reilun kahden viikon päästä. Sitä seuraavalla viikolla tänne pitäisi saada maansiirtourakoitsija täyttämään perustuksia ja sitä seuraavalla viikolla kai sitten tulee talo.

Tämä vauhti ihan huimaa meitä, hitaampaan menoon tottuneita.

Kysyin taannoin mieheltä, mitä kaikkea me teemme itse tämän muuttovalmiin talon ostamisen lisäksi. Hän sanoi, ettemme me juuri mitään tee (pitää paikkansa minun kohdallani) mutta minun mielestäni mies on koko ajan tekemässä jotain tai ainakin tutkimassa jotain piirustuksia.

Tässä vielä yksi kuva porakaivosta. Siinäkin on paljon itse tehtyä, sillä kaivofirma teki vain reiän. Mies asensi reikään putken, teki tarvittavat sähkötyöt, eristi kaivonrenkaan jonka ensin kävi hakemassa naapurikylästä ja runnoi naapurin vanhan isännän kanssa paikoilleen. Myös kuvassa näkyvät putket on itse hankittu ja laitettu paikoilleen ja vielä on odottamassa pumppu, joka pitää asentaa. Kaivonrenkaan päälle laitettiin muuten tänään vielä toinen rengas, sillä maan pinta nousee niin korkealle, että muuten koko kaivo olisi peittynyt. Tämän toisen renkaan paikoilleen laittamisessa auttoi naapurin nuorempi isäntä. Niin ja vielä, onhan kaivoon hommattu myös kansi, se haettiin Kaarinasta. Niin että on tähänkin kohtaan tehty aika paljon itse.

Kulujen kanssa täytyy olla tosi tarkkana, muuten emme ikinä saa tietää, mitä talomme tulee maksamaan. Vähän väliä täytyy ostaa jotain pientä, muutaman kympin hintaista. Niistä tulee äkkiä isoja summia.

En laita kaikkia pikkusummia tuonne "Mitä lysti maksoi" -sivulle, mutta lisään ne kyllä sitten loppusummaan.

Ai niin, meillä on nyt rakennuslupa. Sen saaminen kesti vain viikon.

Kauheaa trafiikkia

Maansiirtourakoitsija ajoi pihaan vähän ennen seitsemää aamulla. Minä istuin yöpaita päällä juomassa kahvia, mies nukkui vielä. Pääsi kyllä äkkiä ylös kun kävin vihjaisemassa, mitä meillä tapahtuu.

Täällä on nyt ollut kova trafiikki koko päivän. Perustan teko on käynnissä ja ellen erehdy, se tulee tänään ainakin melkein valmiiksi. Tänne on ajettu monta, monta kuormaa sepeliä ja vähän isompia kiviä, levitetty kasoja kaivinkoneella ja tärytetty tasaiseksi.

Myös vastaava mestari kävi aamulla. Hän katsasti maapohjan ja totesi sen kelvolliseksi. Mikä ettei, lähes kalliotahan tuo on kaikki.

Ylempi kuva on otettu aamulla ja alempi äsken, noin klo 18.00.

Minäkin osallistuin rakennusprojektiin. Iltapäivällä otin polkupyöräni aitasta ja polkaisin rajanaapureiden luo kysymään nimiä papereihin. Papereissa kysyttiin, hyväksyvätkö naapurit meidän rakennusaikeemme ja onko huomauttamista. Sitä sanotaan naapurien kuulemiseksi. Meillä on rajanaapureina kaksi maanviljelijää ja tietääkseni olemme ihan hyvissä väleissä. Vastalauseita ei tullut.

Viime viikolla pelästyin, kun Sievi-talolta tuli postia, jossa sanottiin, että rakennuslupa pitäisi olla tällä viikolla. Ei se millään voi olla, kun lupaa ei ole päästy vielä edes hakemaan. Kuvat, joilla lupaa haetaan, tulivat tänään. Tässä on taas joku juttu, jota en käsitä. Mutta sen nyt kumminkin käsitän, että talo voidaan rakentaa vasta sitten, kun lupa on saatu ja perustukset ovat valmiit.

Elämysmatka 1950-luvulle

Edessä oleva talvi on eräällä tavalla paluuta lapsuuteen. Asuin silloin pienessä mökissä, jossa ei ollut muita mukavuuksia kuin sähkö. Vesi kannettiin ämpärillä kaivosta ja vietiin likaämpärillä ulos. Huusi oli pihalla ja vaatteet pestiin saunassa.

Se oli silloin ihan tavallista elämää kun ei paremmasta oikein tiennyt. Välillä olen sentään saanut kymmeniä vuosia asua paikoissa, joissa on ollut vaikka mitä mukavuuksia ja ylellisyyksiä, niitä, joihin meillä länsimaisilla ihmisillä on kaikilla varaa.

Nyt aiomme pääasiassa pysytellä täällä maalla, rakennuspaikan vieressä niin kauan, että uusi talo valmistuu. Nykyinen talomme on paljon isompi kuin muinainen lapsuudenkotini, mutta täälläkään ei ole muita mukavuuksia kuin sähkö.

Täällä on nyt, elokuun lopussa, ihan mukavaa. Aamuisin alkaa kuitenkin olla viileää, jos illalla ei ole pidetty tulta pystyuunissa. Minulla ei ole mitään harhakuvia siitä, etteikö täällä talviaamuisin olisi ihan jäätävän kylmää vaikka kuinka olisi puita poltettu ja tämä ajatus ei ole yhtään mukava. En kaipaa mitään haasteita asumiseen, olen jo kaikkea muuta kuin extreme-ihminen.

Miksi me sitten aiomme olla täällä, kun kaupungissa on kuitenkin vielä asunto? Siksi, että kun tulee oikea syksy ja talvi, tätä vanhaa taloa ei voi jättää. Syitä on monta. Pelkällä sähköllä lämmittäminen tulee hirveän kalliiksi, pelkän peruslämmön pitäminen tekee taas kaikesta kylmää ja kolkkoa ja ennen muuta: hiiret. Jos täällä ei asuta (eikä kissa asu täällä) hiiret mellastavat miten tahtovat ja sen jälkeen minä ainakaan en voi olla täällä ennen kuin koko talo on perusteellisesti siivottu. Se puolestaan ei ole mikään pikku juttu.

Joten me jäämme tänne. Ja tietysti olemme näin myös rakennustyömaan vieressä, näkemässä kaiken ja valmiina tekemään kun tarvitaan.

Ennen pitkää, ehkä piankin, tulee eteen myös pakko myydä toinenkin kaupunkiasuntomme ja sitten meillä toden totta ei ole muuta paikkaa kuin tämä.

Tämä blogi saattaa siis olla enemmän elämysmatka 1950-luvulle kuin kertomus muuttovalmiin Sievi-talon pystyttämisestä.

Meille tehtiin porakaivo

Tänään meille tehtiin porakaivo.

Kaivo porattiin puhtaaseen kallioon (todella puhtaaseen, mies pesi sen painepesurilla). Poraaminen kesti noin viisi tuntia, ehkä vain neljä ja vettä alkoi tulla 80 metrin syvyydestä.

Kalliokaivo Oy:n miehet tulivat noin yhdeksän aikaan aamulla. Työssä ei kuitenkaan päästy alkua pitemmälle, sillä joku kone hajosi ja sen tilalle lähdettiin hakemaan uutta. Poraamiseen päästiin ehkä yhden maissa.

Sääli niitä, joiden naapurissa tehdään porakaivoa, sillä metakka on melkoinen. Sääli myös porakaivon tekijöitä, sillä he joutuvat istumaan poransa vieressä juuri niin kauan kuin poraaminen kestää ja sehän voi kestää vaikka kuinka kauan.

Tästä päästäänkin emännän ongelmaan, siis minun. Mielestäni on asiallista tarjota kotinurkissa viipyville ihmisille jotain syötävää, varsinkin jos nämä tekevät jotain hyödyllistä. Laitoinkin valmiiksi muutaman voileivän ja leivoin omenapiirakkaa. Mutta sitten en kumminkaan ollut tyytyväinen tarjoomuksiini kun tajusin, että kaivomiesparat joutuvat olemaan meillä koko päivän. Olisihan siinä jo jotain kunnon ruokaa tarvittu.

Emme vielä tiedä, mitä porakaivo tulee maksamaan. Poraaminen maksaa 40 euroa per metri ja kaikki muu päälle. Kaivomies antoi etukäteen arvion, että hinta on 6000-10 000 euroa.  

Kaivinkone kävi

Kaivinkone kävi. Todella kävi, sillä minä en osunut edes näkemään konetta. Näin vain ison kasan, jonka kone oli kaapinut tulevan talomme paikalta.

Alemmassa kuvassa talon paikka. Kaivinkoneurakoitsijan mielestä se, mitä tässä näkyy, on paras mahdollinen perusta, mille talon voi rakentaa. Eikä tästä - ehkä - tarvitse louhia mitään, mutta se ei tosiaan ole vielä ihan varmaa.

Seuraavaksi vastaava mestarimme tulee käymään ja katsomaan, voiko tähän perustaa sellaisen perustuksen mitä Sievi-talo meille tarjoaa. Sitten meidän pitää, vihdoin, täyttää lomake, jonka Sievi-talo lähetti ja jossa kysytään piinallisen tarkasti kaikenlaista, mm. rajapyykkien numeroita ja sen semmoista. Vasta, kun olemme sen täyttäneet ja palauttaneet, taloamme aletaan piirtää. Ja vasta sitten, kun meillä on ne piirustukset, voimme hakea rakennuslupaa. Ennen luvan saamista tontilla ei voi tehdä paljon tämän enempää. Tai kai me sentään porakaivon voimme teettää.

Minä en ole niitä naisia, joiden täytyy ehdottomasti saada tietää kaikki tekniset yksityiskohdat. Niitäkin on. Minulle riittää, että joku, johon luotan, hoitaa kaiken, mikä liittyy perustuksiin ja viemäreihin ja sen semmoisiin. En yhtään häpeä sanoa, että innostun vasta sitten, kun puhutaan väreistä ja muodoista. Tämä vain siksi, että selostukseni on varmaan aika leväperäistä niille, jotka tietävät näistä perustamisjutuista.

Oli muuten äärettömän mielenkiintoista nähdä, mitä maan alta paljastuu. Odotin enemmän vanhoja metalliromuja, niitä kun on takavuosina heitetty surutta metsän kätköihin. Odotin jopa kokonaista traktoria, sillä lokasuojat löytyivät jo aiemmin. Traktoria ei tullut, eipä muutakaan isompaa. Houkuttelevia kiviä on paljon ja niitä aion kerätä talteen, ennen kuin rakennuspaikkaa myllätään enemmän. Kivistä saa taas kauniita polkuja jonnekin.

Ihmeen epämääräistä touhua

Jo rakennushankkeemme tässä vaiheessa - siis siinä, missä mitään taloa ei vielä ole edes alettu rakentaa - joudun ihmettelemään alan tekijöiden asiakaspalvelutaitoja ja tapaa tehdä työtä.

Otetaan esimerkiksi muuan putkimies. En muista nimeä ja olen liian kiltti sitä kertomaan vaikka muistaisinkin. Joka tapauksessa tämä ei ihan nuori putkimies lupasi tulla hoitamaan meidän remontin alla olleen päätyasuntomme putkityöt.

Tämä tapahtui joskus viime vuonna, tämä lupaaminen.

Mies lupasi soittaa kun ehtii. Ei soittanut. Minun mieheni soitti ja taas putkimies lupasi soittaa ja sitten tulla heti, kun ehtii, oikeastaan jo ensi viikolla.

Ensi viikolla ei kuulunut mitään. Ei sitä seuraavalla eikä sittenkään. Minun mieheni soitti toistamiseen ja taas, kyllä vain, tottahan toki, tullaan hetimiten, ihan parin päivän sisällä.

Putkimiekkosta ei näkynyt meillä koskaan. Mitään syytä tähän tulemattomuuteen ei kuulunut puhumattakaan pahoittelusta katteettomien lupausten takia.

Meidän remonttimme seisoi monta viikkoa turhien puheiden vuoksi. Lopulta saimme tarpeeksemme ja soitimme toiseen putkifirmaan. Sieltä luvattiin tulla sinä ja sinä päivänä kello yhdeksän

ja kas

sinä nimenomaisena päivänä kello yhdeksän putkifirman auto kaarsi pihaan, reipas putkimies hyppäsi ulos ja aloitti työt. Täsmällisesti, asiallisesti, hyvin.

Olisin voinut levittää punaisen maton hänen kulkea eikä laskun maksaminen kirpaissut yhtään.

Mutta mitä hemmettiä tuommoinen tyhjän lupaaminen tarkoittaa? Huono putkimieskokemuksemme ei ole ainutlaatuinen, olen jotenkin ollut käsittävinäni, että tällaista tapahtuu koko ajan.

Minulta työt loppuisivat hyvin nopeasti, jos menettelisin noin. Toimittajana sovin esimerkiksi haastattelun jonkun kanssa tiistaiksi ja lupaan olla paikalla kello 14. Auta armias jos en ole. En kerta kaikkiaan voi jättää menemättä ja ilmestyä vasta keskiviikkona tai seuraavalla viikolla muina naisina kyselemään, josko joku haastateltava olisi paikalla.

Olen asettanut itselleni sellaisen säännön, että jos myöhästyn viisi minuuttia, minun on soitettava ja ilmoitettava, että olen kuitenkin kohta tulossa. Yleensä en myöhästy, mutta jos edes näyttää siltä, että saatan myöhästyä, pidän varani ja soitan ja ilmoitan, missä olen ja koska tulen. En ikinä jätä ihmisiä odottamaan epätietoisina, en tietenkään. Minun työssäni näin ei voi tehdä, mutta rakennusalalla näköjään voi.

Nyt voisimme aloittaa

Hengissä ollaan, vaikka mitään ei ole kuulunut pitkään aikaan. Nyt kuuluu: päätyasunnosta on tehty kaupat ja me pääsemme omien suunnitelmiemme kanssa eteenpäin.

Asunnon myyminen kesti pitempään kuin luulimme. Tietysti me luulimme, että kun asunto on remontoitu huolellisesti ja ajan kanssa, joku tulee ostamaan sen heti kun se tulee myyntiin. Se, ettei niin sitten käynyt, oli lopulta hyvä asia. Omat suunnitelmamme kypsyivät ja tulimme siihen tulokseen, ettemme tarvitse niin isoa taloa kuin ensin ajattelimme.

Olemme nyt tilaamassa Sievi-talon Pihlaja 156-mallia vähän muunnettuna. Sopimus on allekirjoitettu ja kaikki on meidän puolestamme kunnossa. Niin varmaan myös talotoimittajan, joka lupasi toimittaa puuosat marraskuussa. Muuttopäivä on sovittu huhti-toukokuun vaihteeseen.

Nyt odotetaan kaivinkonetta. Sitä odotettiin jo perjantaiksi, sitten lauantaiksi. Pitää huomenna kysellä, missä mennään.

Vielä on vaikea käsittää, että kaikkien näiden muuttoaikeissa vietettyjen vuosien jälkeen suunnitelmista voi vihdoin tulla totta.

Kustannusseuranta alkaa

Rakennusprojektimme ensimmäinen lasku tuli. Rahanmenoa voi seurata Mitä lysti maksoi -sivulta.

Tontilla on nyt tapahtunut sen verran, että tulevan talon paikka on mitattu ja merkitty karttaan. Kävi ilmi, että mies, jota oli suositeltu mittauspuuhaan, on myös halukas ja ilmeisen kyvykäskin toimimaan työmme vastaavana mestarina. Hän onkin nyt ottanut homman haltuun niin pontevasti, että me pääsisimme aloittamaan tuota pikaa, jos vain

ja niin

kun tuo päätyasunto on vielä myymättä.

Vastahan tässä on pidetty kaksi asuntonäyttöä, joten ei ole mitään syytä hermostua. Jossain on nytkin se ihminen, joka haluaa asua juuri tuossa asunnossa. Ei tarvitse tapahtua sen kummempaa kuin että hän löytää tiensä sinne.

Odotellaan.

Muutamia todella kiinnostuneita kävi

Ensimmäinen näyttö on pidetty. En ollut itse todistamassa tapahtumaa, mutta kuulin, että ainakin parikymmentä ihmistä oli käynyt ja muutamat olleet todella kiinnostuneita.

Asunto sopisi minun mielestäni loistavasti yksin asuvalle tai pariskunnalle. Perheasunto se ei oikein ole, ei ainakaan, jos perheellä on paljon tavaraa kuten niillä usein on.

Päätyasunto on tämän taloyhtiön paras sikäli, että sen rapun edustalle, patiolle, kuten välittäjät sanovat, paistaa ilta-aurinko kaikkein pisimpään. Silloin, kun vastapäisen talon ja kaikkien muidenkin asuntojen asukkaat jo etsivät villatakkeja päälleen, päätyasunnon kiviportailla voi vielä istua lämpimässä. Puhun tietysti kesästä, kesällähän täällä ihmiset haluavat mielellään istua ulkona.

Täällä kaikki on lähellä. Kävellen pääsee satamaan, rautatieasemalle, linja-autoasemalle, torille, Aurajokirantaan, minne tahansa. Ruissalo on lähellä ja siellä on mukava käydä pyöräilemässä. Oma piha on tietysti kaikkein lähinnä; taloyhtiön yhteinen grillipaikka on päätyasunnon vieressä. Sosiaaliset ihmiset löytävät mukavaa seuraa ja ei-sosiaaliset saavat olla rauhassa.

Jos haluaa asua kaupungissa - tai jos on pakko - Portsaa parempaa paikkaa on vaikea kuvitella.

Asuntoilmoitus on julkaistu

Täältä löytyy päätyasunto, sopii käydä katsomassa.

Nyt, kun pitkän odotuksen jälkeen ollaan vihdoin myymässä, tunteet ovat ristiriitaisia. Asunto, johon on uhrattu paljon aikaa ja vaivaa, on kohta jonkun toisen. Minulle tämä ei niinkään tuota tuskaa, mutta mies, joka on omin käsin putkitöitä lukuun ottamatta tehnyt melkein kaikein, on toinen juttu. Ymmärrän hyvin.

Nyt ei kuitenkaan katsota taakse- vaan eteenpäin. Tavoitteenamme on ihana talo paikassa, joka sekin on jo kotipaikka, ehkä jopa enemmän kuin Portsa, vaikka tämäkin on ollut ihan hyvä.

Ihan kohta

Valokuvaaja kävi tänään kuvaamassa päätyasunnon. Ensimmäinen asuntonäyttö on näillä näkymin sunnuntaina.

Kiinteistönvälittäjän kanssa on sovittu

Kiinteistönvälittäjä kävi tänään. Asuntojemme myyntiä hoitaa nyt Kaupunki- ja maakiinteistön Tuula Lindström, vanha, luotettu tuttu.

Päätyasunto tulee ensin myyntiin hintaan 198000 euroa.

Sen verran täytyy vielä odottaa, että saamme rakennuspiirustukset takaisin rakennusvalvonnasta lopputarkastuksen jälkeen. Pitää myös siivota asunto oikein hyvin remontin jäljiltä ja sitten voimme pyytää valokuvaajan ottamaan kuvia. Jos oikein hyvin kävisi, tähän kaikkeen menisi vain muutama päivä.

Ja jos ei käy oikein hyvin, niin johan tässä on opittu odottamaan.

Läpi meni

Mitä siihen lisäämään? Lopputarkastus on pidetty, kaikki oli hyvin, yksi iso etappi on ohitettu. Seuraava on se, että otamme yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja kohta esimerkiksi tämä kylpyhuone on jonkun toisen.

Vihdoinkin

Vihdoinkin: lopputarkastus on huomenna. Jos kaikki menee hyvin, soitan kiinteistönvälittäjälle viimeistään tiistaina.

Emme ole vielä päättäneet, keneen välittäjään otamme yhteyttä, mutta valinnanvaraa riittää. Tässä asiassa luotan kokemukseen ja asioin mielelläni jonkun ennestään tutun välittäjän kanssa. Tuttuudeksi riittää se, että välittäjän kuva on tullut tutuksi ilmoituksista pitkältä ajalta.

Huomenna ollaan viisaampia. Palataan asiaan.

Lopputarkastus on tilattu

Vihdoinkin: vastaava mestari ilmoitti käyneensä tilaamassa lopputarkastuksen. Jotta asia ei olisi liian helppo, päivämäärää ei vielä tiedetä. Mutta sopii kai sentään olettaa, että puhutaan lähiviikoista?

Tämä lopputarkastuksen viivästyminen johtuu siis siitä, että vaikka päätyasunnon remontti tehtiin ihan laillisten ja hyväksyttyjen piirustusten mukaan, piirustuksia nyt lopussa tarvittiinkin vielä lisää. Piirrettiin siis piirustuksia tehdystä työstä. Järkeähän siinä ei ole, mutta ei sitä byrokratiassa muutenkaan liiemmin ole käytetty.

Sievi-talolta saamamme viimeisin tarjous umpeutui tammikuun lopussa.

Minä käyn aina välillä haaveilemassa tontilla.

Uuden talon pitäisi tulla ylhäällä oikealla näkyvään paikkaan, josta puut on kaadettu. Tyhjän kohdan edessä oli vielä edellisvuonna vanha navetta.

Aiomme siis muuttaa navetan taakse.

Kävimme muutama viikko sitten, ihan vuoden alussa Sievi-talon talonäyttelyssä Kemiössä. Siellä oli juuri valmistunut Pihlaja-malli, lähes samanlainen kuin se, jota itse suunnittelemme. Talo oli kaunis. Omistajat olivat paikalla ja kertoivat, että sopimus talomyyjän kanssa tehtiin viime maaliskuussa. Pariskunta oli parhaillaan muuttamassa.

Ajatella. Jospa mekin voisimme tehdä sopimuksen nyt keväällä, niin kenties jo ensi talven asumme tuolla, oman metsän reunassa.

Kun hidasta on niin on tosi hidasta

Ei olisi kannattanut aloittaa tätä blogia vielä. En olisi aloittanut, jos olisin tiennyt, miten hitaasti kaikki käy.Mutta tässä sitä nyt ollaan ja yritetään keksiä jotain kerrottavaa edes kerran kuukaudessa.

Mitä siis on tapahtunut? Ainakin sen verran, että olemme istuneet jo toisessa suunnittelupalaverissa Sievi-edustajien kanssa ja saaneet uudistetun tarjouksen Pihlaja 174 -mallista. Tarjous näyttää edelleen hyvältä ja edustajiin olemme niin ikään todella tyytyväisiä. Luulenpa, että kaupat olisi jo tehty

jos

ja siinäpä se. Kun täällä meidän päässämme eli Portsassa ei ole tapahtunut juuri mitään. Myyntiin tulevan asunnon remontti on valmis kuten on ollut jo hyvän aikaa, mutta lopputarkastusta ei edelleenkään ole pidetty. Siihen taas on syynä rakentamisen byrokratia joka tuottaa aina vain uusia yllätyksiä vaikka kuinka luulisi kaiken olevan kunnossa. Kyllä meitä sitten valvotaan! Tai ollaan ainakin valvovinaan.

Viime sunnuntaina kävimme Kemiössä talonäyttelyssä. Siellä esiteltiin Pihlaja-mallin vähän pienempää versiota. Oli todella mielenkiintoista nähdä valmiina talo, joka on melkein kuin se, jota itse suunnittelemme. Reissusta seurasi myös yksi uusi muutostoive tulevaan taloomme: jospa päädyn avokuisti sittenkin tehtäisiin umpinaiseksi. Olisi muuten todella kätevää.

Tässä kuulumiset tältä erää. Katsotaan, kuka seuraavaksi tulee tarkastamaan jotain...